Kumppanuus ja kunnioitus sekä ylpeys

[PusiSusi]

Yritetään pysyä asiassa.

Olen lukenut topicin ohjeistukset ja totta kirjoittaen, minua on alkanut askarruttaa termi "kumppanuus".
Se ei ole laisinkaan sama asia kuin haahuilu avioliitossa jonkin yhteisöllisen velvoitteen vuoksi, saati työkavereiden tai pomojen kunnioitus vain oman asemansa säilyttääkseen.

Ts. se ei ole yksipuolinen. Ei niin, että hän sanoo ja minä kuuntelen, ei myöskään niin, että minä sanon ja hän kuuntelee. Yhteisössä ei niin, että jotkut ovat toisia parempia ja toiset pohjasakkaa.

Kuka näin ajattelee, ei pysty kumppanuuteen. Olemme samaa outoa verta ikään, sukupuoleen tai naamavärkkiin katsomatta. Jokaisella on oma persoonallisuutensa, omat hyveensä sekä paheensa.
Täydelliset yksilöt elävät aikakauslehdissä, sekä utopiassa.

Mitä on kumppanuudessa kunnioitus? Mielestäni, ettei lyttää toista, vaikka kuinka potuttaisi.
Kaikissa meistä on s...tanasti timanttia, joka kouliintuu syntyvästä, parkuvasta hiilestä.
Toiset rämpivät pystymetsissä, jotkut kulkevat asfalttifirmojen viitoittamaa tietä.

Useimmiten turha ylpeys estää meitä näkemästä saati tuntemasta kuonoamme pidemmälle. Rupeamme itsepäisiksi idiooteiksi, kääriydymme sulkeutuneiden kärsimystemme suruvaippaan, emmekä anna tilaa elämälle, omallemme, saati toisillemme.

Luulen, että marttyyriyden naurettavat kahleet voittamalla, voimme joskus jopa nauttia tästä jutskasta nimeltä elämä, mihin meidät alastomina ja avuttomina heitettiin parkumaan syntymäämme. Ehkä opimme jopa kunnioittamaan sekä nauttimaan toistemme olemassaolosta?

Outoja kommentteja?!

[Kikka]

Yritetään pysyä asiassa.

Olen lukenut topicin ohjeistukset ja totta kirjoittaen, minua on alkanut askarruttaa termi "kumppanuus".
Se ei ole laisinkaan sama asia kuin haahuilu avioliitossa jonkin yhteisöllisen velvoitteen vuoksi, saati työkavereiden tai pomojen kunnioitus vain oman asemansa säilyttääkseen.

Nih.Jos ymmärtäisin puoliakaan sinun kirjoituksistasi,voisin luulla,että niitä voisikaan ymmärtää.Menehän jo nukkumaan.

[PusiSusi]

Outoja kommentteja?!

Ymmärrät ehkä sitten, kun on valoisampaa. Pysyn kannassani.

Jatkan, mikäli ketju jatkuu.

[Kikka]

Joko alkoi nukuttaa, kun häivyit?Pelkäsitkö väittelyä?
En jaksa kiusia,menen itsekin kauneusunille.Älä nyt vain loukkaannu
Hih.

[PusiSusi]

Joko alkoi nukuttaa, kun häivyit?Pelkäsitkö väittelyä?
En jaksa kiusia,menen itsekin kauneusunille.Älä nyt vain loukkaannu
Hih.

Okei, muutaman sekunnin oli pää räjähtää, mutta opin jotain asenteestasi. Olen ollut turhan tiukkapipo, poistin pari viestiäni ja huomasin itsekin typeryyteni. Hyvin provosit ketjuani, olit suistaa omaan ansaani

Noin juuri, antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.  :flower:

[Tiistai]

Aloitit ketjun, Susi, niin kaikensanovalla viestillä, ettei siihen ole paljoa lisättävää ..

Outomaan menestyksen salaisuus on juuri tuossa  :idea:

[Ztara]

Marttyyrius on jotain sellaista josta ei niin vain pääse eroon, ehkä ei lainkaan omin voimin. Äitini oli kärsivä marttyyri, anoppini myös,  ja olen huomannut itsessäni saman piirteen nousevan helposti pintaan ellen tietoisesti koita nähdä niitä hetkiä jolloin olen suistumassa sen tunteen valtaan. Miten helppoa onkaan syyttää vastoinkäymisistään ja valinnoistaan toisia, vaikka juuri itse olemme vastuussa ja syypäitä lähes jokaiseen asiaan mitkä ihmissuhteissamme tapahtuvat. No, emme ehkä syypäitä, mutta ajan merkit on helppo ennustaa kun alkaa näyttää pahalta eikä kommunikaatio pelaa. Silti katsomme omaa elämäämme kuin vierestä ja säälimme omaa itseämme joka siinä sorrettuna ja viattoman pyhänä on pahisten armoilla. Tiedämmehän me omankin osuutemme, mutta mielemme piilottaa sen kauniisti verhon taakse näkymättömiin.

Kovalevy pitäisi tyhjentää välillä kokonaan kaikesta vanhasta kuonasta. Toisilla se tapahtuu riitelyn, toisilla hiljaisen anteeksiannon kautta. Riitely tuntuu minusta kovin helpolta keinolta, itse kun en siihen pysty. Siksi kai marttyyrius helposti tulee mukaan kuvioihin kun ei osaa riidellä muuttumatta ylitunteelliseksi itkupilliksi. Mutta puhumaankin oppii harjoittelemalla. Mököttäminen on järjetöntä kuvittelua siitä että toinen osaisi lukea ajatukset, eikä siitä ole juuri koskaan hyötyä. Mutta se on niin helppoa ja tuntuu mukavalta ja lohduttavalta, vaikka aika meneekin ihan hukkaan ja useimmiten vain päättyy siihen ettei toinen edes huomaan mitään ja paha olo kasautuu rinnan alle.

Tilan antaminen toiselle muuttuu helposti siksi että kävelemme ulos yhteisestä tilasta kokonaan, ja jäljellä on vain se näennäinen ulkoinen yhteinen tila. Sen tilan kun tietenkin pitäisi olla yhteinen koti sydämessä, paikka josta ei lähdetä ja tulla ollenkaan, siellä vain ollaan yhdessä vaikka toinen ei olekaan koko ajan kontrollin alla.

Toisen kunnioitus taitaa olla paljolti kiinni siitä kunnioitammeko itseämme. Jos uskomme kelpaavamme elämälle tällaisina kuin olemme, uskallamme antaa toisillekin luvan olla sellaisia kuin ovat. Ei kaikkien kanssa tarvitse olla ystävä, mutta heidän voi antaa olla silti tuomitsematta rauhassa. Kumppani muuttuu liian pian omaisuudeksi, ja hänen itsellisyytensä ja persoonallisuutensa kyseenalaistuu liian helposti siinä samassa. Ryhdymme muuttamaan toista mieleiseksemme ja PAM, se onkin sitten siinä. Omien haaveitten lihaksimuuttaminen olisi niin ihanaa, mutta kun siinä on sen toisen ihmisen ego ja sielu välissä. Eikä kukaan edes haluaisi kumppaniksi pullataikinaa, joka taipuu käsissä mihin suuntaan hyvänsä.

Elämä on vaikeaa mutta kaunista....joskus.

[Kikka]

Tiedämmehän me omankin osuutemme, mutta mielemme piilottaa sen kauniisti verhon taakse näkymättömiin.

Kauniisti todettu.allekirjoitan.

Kovalevy pitäisi tyhjentää välillä kokonaan kaikesta vanhasta kuonasta. Toisilla se tapahtuu riitelyn, toisilla hiljaisen anteeksiannon kautta. Riitely tuntuu minusta kovin helpolta keinolta, itse kun en siihen pysty. Siksi kai marttyyrius helposti tulee mukaan kuvioihin kun ei osaa riidellä muuttumatta ylitunteelliseksi itkupilliksi. Mutta puhumaankin oppii harjoittelemalla. Mököttäminen on järjetöntä kuvittelua siitä että toinen osaisi lukea ajatukset, eikä siitä ole juuri koskaan hyötyä. Mutta se on niin helppoa ja tuntuu mukavalta ja lohduttavalta, vaikka aika meneekin ihan hukkaan ja useimmiten vain päättyy siihen ettei toinen edes huomaan mitään ja paha olo kasautuu rinnan alle.

Aivan.Siksi minäkin yritän,huumorilla.

Tilan antaminen toiselle muuttuu helposti siksi että kävelemme ulos yhteisestä tilasta kokonaan, ja jäljellä on vain se näennäinen ulkoinen yhteinen tila. Sen tilan kun tietenkin pitäisi olla yhteinen koti sydämessä, paikka josta ei lähdetä ja tulla ollenkaan, siellä vain ollaan yhdessä vaikka toinen ei olekaan koko ajan kontrollin alla.

Vihaan kontrollia.Vaikka itsekin osaan kontrolloida.Olen ehkä antanut jotenkin periksi.

Toisen kunnioitus taitaa olla paljolti kiinni siitä kunnioitammeko itseämme. Jos uskomme kelpaavamme elämälle tällaisina kuin olemme, uskallamme antaa toisillekin luvan olla sellaisia kuin ovat. Ei kaikkien kanssa tarvitse olla ystävä, mutta heidän voi antaa olla silti tuomitsematta rauhassa. Kumppani muuttuu liian pian omaisuudeksi, ja hänen itsellisyytensä ja persoonallisuutensa kyseenalaistuu liian helposti siinä samassa. Ryhdymme muuttamaan toista mieleiseksemme ja PAM, se onkin sitten siinä. Omien haaveitten lihaksimuuttaminen olisi niin ihanaa, mutta kun siinä on sen toisen ihmisen ego ja sielu välissä. Eikä kukaan edes haluaisi kumppaniksi pullataikinaa, joka taipuu käsissä mihin suuntaan hyvänsä.

Toisinaan tunnen olevani pelkkää pullataikinaa.Enkä jaksa sääliä itseäni,marttyyriys tästä vielä puuttuisi.

Elämä on vaikeaa mutta kaunista....joskus.

Onhan niitä hetkiä.Niistä pitäisi ammentaa kauneutta sekä elämäniloa.

[PusiSusi]

Kumppani muuttuu liian pian omaisuudeksi, ja hänen itsellisyytensä ja persoonallisuutensa kyseenalaistuu liian helposti siinä samassa.

Tämä on eräs hyvin tärkeä pointti. Molemmin puolin. Kumppanuuden keskinäinen hyväksyminen, perustuen rakkauteen tai voimakkaaseen ystävyyteen, siirtää mielestäni vuoria, ainakin metafyysisellä tasolla.

Kun jotain vanhaa katoaa, on aika siirtyä uuteen. Kun se uusi on voimakkaampaa kuin kirottu elämämme, joka aina kohtaa päätepisteensä, pitäisi mielestäni uusi mahdollisuus ottaa lahjana.

Ei sellaisena lahjana, mitä muksut avaavat jouluna ja kiroavat pehmeänä pakettina, vaan antautumalla elämälle ja sen hyville tuntemuksille, rakkaudelle. Satoi jouluna sitten kissoja tai villoja.

[Ztara]

PusuSusi, kirjoitit oikein kauniisti. Tätä pitää tulla pohtimaan uudelleen paremmalla ajalla.