Uutiset:

Outomaa on outo maa.

Mobiili päämenu

Juulin Ikioma

Aloittaja juuli, 13.08.12 - klo:17:14

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 8 Vieraat katselee tätä aihetta.

Juuli Hukkaskukka

#130


OMENAT

Oli varttunut Juuli pikkutytöstä, huomaamatta melkein, Aikaiseksi.
Tai oli ainakin olevinaan.
Koulu oli tosin jo käyty. Vaan Elämänsuunta, mihin tässä nyt oikein ryhdyttäisiin, oli hakusessa
Asui kotona vielä. Ei siitä nyt vielä minnekään muutettaisi. Äidin mielestä vielä  keskenkasvuinen.
Työpaikka oli löytynyt heti koulun päätettyä, ei ollut kuin pari päivää lomaa pidetty.
Vaan mitä sillä lomalla, ainakaan omasta mielestään, tehnytkään.
Ei yhtään mitään. Parempi oli heti rahan hankinta , oman , aloittaa.
Ja niin aloitti Juuli.
Harjoittelijana konttorissa. Loppuikänsä kestävän työnteon.
Palkasta, tai sen suuruudesta, ei voinut puhuakaan.
Sai muutamat sukkahousut sekä meikkinsä kustannettua.
Työpaikkka kuitenkin oli, se oli tärkeintä.
Pääsee oman elämän alkuun.

Konttorissa olivat työt lähinnä postin jakelua, keskuksen hoitoa sekä kahvinkeittoa.
Konttorin siivous, lattian peseminen, kuului myös joka perjantai työnkuvaan
Sen suoritti Juuli Pitäjän Nimismiehen alushousuilla.
Oikein flanellikalsareilla. Pitkälahkeisilla.
Naurun paikka oli konttorin naisille, kun lattialuutun vyötärössä huomasivat
Nimismiehen nimen pesulalappuun, kanttinauhaan kirjoitettuna.
Konttorin kanssa, samassa kerroksessa, toimi matkustajakoti, josta kalsarit, nyt lattialuutut,
olivat jotenkin nykyiseen tehtäväänsä kulkeutuneet.

Mutta ei Nimismiehen kalsarit mieltä painaneet.
Oli Juulipololla huolia.
Pojat, ne entiset kiusankappaleet, olivat sangen tärkeiksi nyt muuttuneet.
Eikä ollut jonka kanssa styylata.
Nimenomaan styylata. Ei missään nimessä vamhanaikasta sanaa, seurustelu, hyväksytty.
Styylattiin.

Kylän pojat olivat, salaa tietenkin, suunnitelleet omenavarkausreissun
liepeillä asustavan yksinäisen Vanhanpojan puutarhaan.
Tähän luvattomaan tekoon, omppuvarkaaksi oli juulin nyt Poika, oikein Poika , houkutellut .
Ja tietenkin oli Juuli Valmis. Valmis mihin Poika vaan ikinä ilkesi ehdottaal.
Jospa sitten vaikka alkaisi se tärkeä Styylauskin.
Ei alkanut Styylaus hyvissä merkeissä.

Kovin oli Juuli Poikaan ihastunut. Poika oli, niinkuin asiaan välttämättä kuului, Juulia vanhempi.
Ei tehonneet naapurin Tanelin pitkät silmäykset. Oli Tanelikin jo melkein Aikainen, vaan oli nuorempi.
Siksipä ei minkäänlainen styylaus missään nimessä tullut Tanelin kanssa kuulooonkaan.
Kahden vuoden ikäero oli ylittämätön.
Vaan ihan Eri Luokkaa oli tämä Poika.
Sai Juulin ylipuhuttua kolttoseen. Ei se suuria vaikeuksia tuottanutkaan.
Oli Vanhapoika kuulemma puoliksi kuuro sekä liikuntavammainen, ei perään pystyisi juoksemaan, vaikkka omanavorot puuhissaan yllättäisikin. Mikä Pojan mukaan oli varsin epätodennäköistä.
Siispä eräänä syysyönä, kuutamoyönä, pitihän jotain puutarhassa nähdäkin, suunnisti Vorojoukkio näihin omenavarkaisiin.
Juuli tietenkin mukana.

Hiljaa, äärettömän hiljaa kiivettiin Vanhanpojan pihaportin yli. Ei uskallettu porttia avata, ties jos vaikka narahtaisi.
Hiljaa, kuin sukkasillaan, hiipi  Juuli omenatarhaan. Tarha olikin yllätys, ei kuvitellut sen noin suuri olevan.
Siisteissä riveissä, monissa, viivasuorissa, seisoivat omnepuut kuutamossa.
Poikasakki ensimmäisen puun alle suuntasi, rinkoon käsiksi ja kovakourainen ravistus.
Maahan, ulottuville, putoili tosi isoja, makoisan näköisiä, punaposkisia omenoita.
Vaan ei kauan ehditty puita ravistella .Aukeni punaisen tuvan ovi apposen ammolleen.
Kuului vertahyytävä karjaisu :
"SEIS ja justiinsa tai ....."
Jäykistyi  Juuli suolapatsaaksi, jähmettyi kauhusta.
Oli kuullut puhuttavan Vanhanpojan äkkipikaisuuudesta, asekin juorujen mukaan tällä oli.
Pojat eivät jääneet toista käskyä odottelemaan, saivat jalat alleen, pakoon tarhan laidalla olevan ojan yli loikkivat. Pakenivat minkä kintuista lähti.
Nyt löytyivät Juulille  jalat . Kuuluivat jo lähestyvät vanhanpojan askeleet. Säntäsi pakoon mitä jaloistaan irti sai.
Yritti hypätä valtaojan yli. Vaan sinne mätkähti. Kura lensi. Ylös ei päässyt. Syvä oli tämä tarhaoja.
Raskaat askeleet, joita vihainen karjunta säesti, lähestyivät. Taskulamppu suuntautui likomärkään ojassa kastuneeseen Juuliin.
"Heh, likkalapsiko se täällä möyrästää yksinään, luulin isommakin joukon liikkeellä olevan," kuului taskulampun takaa.
Mieshän naureskeli. Ei ollut kuuroudesta tahi liikuntakyvyttömyyydestä tietoakaan.
Auttoi Juulin  ojasta. Tupaan vaatteet kuivattelemaan käski. Ei ymmärtänyt Opal asian saamasta käänteestä enää mitään.

Vaan selvisipä asia tuvassa. Keinutuolissa istui tämä paljonpuhuttu, avuttomaksi mainittu Vanhapoika.
Eipä ollut avuton eikä alkuunkaan kuuro tämäkään Mies.
Tiukkasi ankaraan äänensävyyn, mitä tyttö teki omenatarhassa yksinään tähän aikaan yöstä.
Juuli valehteli, sanoi eksyneensä. Katui valehteluaan jo nyt.  Ei aikonut, Pojasta varsinkaan, kannella.
Totesi Vanhapoika :
" No, olkoon. Kyllähän minä sen arvaan. Mutta että likkalapsi ja yksinään. Pitää olla julmettu omenahimo,
ihan sairaudelta vaikuttaa. Etkös sinä muuten olekin Ollin tyttö. Mikset sinä tule omenia luvallisesti pyytämään. Saisithan sinä likkariepu niitä."
Silloin häpesi Juuli oikein todenteolla, lattianrakoon toivoi vaipuvansa. Pikkulikaksi itsensä tunsi. Oli Poru lähellä.
Lisäsi Vanhapoika vielä tätä Juulin kurjuutta :
" Veljenpoika lomalle sattui. Hyvä olikin, ethän sinä likkariepu siellä pimeässä olisi päässyt auttamatta ojasta ylös."
Jatkoi juttuaan.  Kehui Ollin , Juulin Isän, ensiluokan työmieheksi.
Ei kuulemma olisi Ollin likasta tämmöistä uskonut.
Vihdoin loppui Saarna. Lupaus oli Vanhallepojalle annettava omenatarhavierailujen loppumisesta. Ei saisi toistua.
Juuli kotiin pääsi vihdoinkin tallustelemaan. Vastoin odotuksia, ei tästä kolttosesta kuulunut sanaakaan jälkeenpäin.
Ei kannellut Vanhapoika.

Poikaa, ihastustaan, ei Juuli enää halunnut nähdäkään, saati suostunut tapamaan.
Ohi oli Styylaus. Ohi oli Omenavarkaudet .
Vaikkei ikinä saisi styylata, ei lähtisi omenavarkaisiinkaan.

Ei ole lähtenyt.
On Osto- Omenoissa.
.
.
.
reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#131
.


SINÄ

Sinulle annan Sydämeni.
Lahjaksi, ilmaiseksi. En mitään pyydä vastineeksi.
Se pieni hinta on tästä Rakkaudestani. Tunteesta
niin suunnattomasta.
Hyvin syvästä.

Talvi väistyi. Saapuessa kevään sen huomasin.
Hiljaa, varkain tuli. Kun ymmärsin oli myöhäistä.
Mitä katuisin. Tunne, kaipuu, ihana on rinnassa.
Tunne palava. Tunne kuin kaatuisi koko maailma.
Kuin salama se liekkiin leimahti.

Ota tämä tunne vastaan.  Kerta tämä ainoastaan.
Ei tule koskaan toista.
Mun ainoani olet, mun Aarteeni, olet mulle kaikkeni.
Kuin vuoripuro keväinen, virtaa, sykkii rinnassani.
Älä mua torju.

Ota sydämeni.


Juuli - 12
.
.
reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#132
.


ENO - JUSSI

Hyvin jatkui Juulin elo Isona Tyttönä, Koululaisena.
Oppi Juuli vähitellen PikkuVeikkaa ymmärtämään. Pieni se, tosiaankin oli vielä.
Pahimmat karikot tuli näin välteltyä.
Tosin irvisteli Veikka vieläkin, nyt ei Juuli siitä enää pahemmin piitannut, olankohautuksella kuittasi. Ei enää Veikan tukkaan tarrannut, irvisteli vain kahta rumemmin takaisin. Tietenkin seurasi, Äiti huomasi vain Juulin irvistelyt, ei Veikan. Juuli täten torut sai, ankarat nuhteet. Tyttölapsi , vielä irvistelee, Iso Tyttö.
Juuli oli Iso Tyttö, omasta mielestään perin pieni oli vielä, mutta aikuisten aatoksista ja mittapuista ei kukaan selvää ottanut.
Nukkumaan komennettiin Pienenä Tyttönä. Muutoin askareissa, läksyissä oli Iso.
Tämä oli  kummallinen asia, ei mitään tälle kuitenkaan mahtanut.
Oli miten oli.

Tässä on Juulin Eno - Jussin tarina.
Nyt oli koulusta Kesäloma, oli kaunis, kukkiva Aurinkosuvi.
Kaikkialla viheriöi, kukat kukkivat kilpaa, aurinko helotti taivaan täydeltä. Uimaankin Jokeen nyt ilman vahtijaa sai mennä.
Kaninpoikasia oli elätiksi hankittu, sekä iloksi pihamaalle että myös eineheksi. Viimeksi mainittua ei Juuli millään muotoa hyväksynyt. Ei sietänyt pieni mieli edes ajatella, pienet Pupujussikat sitten paistiksi laitettaisiin.
Kaneille, tyttöpuolisille rakennettiin tarha, jossa ne visusti pihamaalla pompottelevasta Kanipojasta, joka sekin pieni vielä, erossa pidettiin.
Ei tahtonut Äiti kanipoikasia lisää, talvikin tulisi. Eivät navetassa kuulemma viihtyisi.



Pieni, orpo ja yksinäinen Kanipoika, senhän omi Juuli välittömästi lemmmikikseen
Nyhti parhaat apilat pellolta, vieräili salaa Äidin salaattipenkissä.
Syötti Kanipojalleen leivänkannat, joskus salaa keksejäkin, joita tosin itsensäkin teki mieli.
Oli Kanipoika, orpo, nyt tärkeä
Pojalle tietenkin pidettiin Ristiäiset niinkuin Sylvi-Kukollekin. Hienosteleva Juuli nimen valitsi, Johanneshan se, ehdottomasti.
Yhtä ehdottomasti väännettiin nimi Eno- Jussiksi. Jussi kasvoi, varttui Juulin sitä erikoisruokavaliollaan ravitessa melkomoisesksi Kanigoljatiksi.
Nimeä, -  Eno - , ei  Juulin Ihmis - Eno suvainnut ollenkaan. Hyvä ettei ihan puhumattomaksi Mukulakunnalle heittäytynyt.  Ei mukavalta Enosta tuntunut kun Kanipoikaa huudeltiin :
" Eno.... Enoo....,  tuu vesheinää syömää ja apilaaki on. Anna sen  Mirkku- Kollin olla. Ei saa jahata. "

Lisäksi kehittyi Jussista Juulin paapoessa omapäinen, itsekäs, joskus ilkeäkin Kaniuros. Olipa Jussi pihan Diktaattori, jota Mirkku-Kolli ei mennyt lähellekään
Oli yrittänyt.
Jussi suuttui.
Käpälien kuuluva tömistely pihanurmikkoon, kova-ääninen, uhkaava puputus.Siististi ja hiljaa etäytyi Mirkku-Kolli takavasemmalle. Antoi Eno-Jussin aivan rauhassa nurmikolla pompotella.
Syivi-Kukon Eno-Jussi sensijaan välittömästi valtakuntaansa hyväksyi. Olisiko syynä ollut molempien himo, kananmunat. Kanat kun tuppasivat puimalan, navetan alle etenkin pesiään väkertämään. Sylvi-Kukko oli Mestariskukko näitä salapesiä löytämään.
Sulassa sovussa nämä kaski miestä sitten kanapesällä ateroivat.
Mikä sai Äidin kiukusta kiehumaan.
Uhkaili välittömällä hengenlähdöllä molempia.
Ei uhkaiu minkäänvaltakunnan tulosta tuottanut.
Sama peli jatkui koko kesän.




Sattui sitten pikkuinen serkkutyttö Isokaupungista kyläilemään.
Jättivät anhemmat Sirun maalle Kesää viettämään Juulin seuraksi.
Ja osasihan Siru hypinnarua pyörittää,
mihin tärkeään toimeen Veikasta ei ollenkaan vielä ollut.
Siruhan oitis ihastui Kaninpoikiin, nyt tosin Isoihin jo. Ei kuulemma Isous haitannut Sirua ollenkaan.
Kauppaan sitten Äiti taas elintärkeää kahviaan ostamaan lähti, muutakin tuotavaa oli. Tietenkin ne Juulinja nyt Sirun karkit, nehän nyt kaikkkein tärkeimpiä olivat. Juuli noteerattiin taas Isotytöksi, jäi pientä Sirua kotiin vahtimaan.
Juuli omia käpylehmiään ruokki, askarteli.  Siru näkyi Kanikopin luona erinomaisesti yksinkin viihtyvän.

Meni viikko, toinen ja kolmaskin. Eräänä aamuna tulla touhotti Äiti ihmeissään Kanikopiltä, Isälle mekastamaan:
"Mitäs tämä nyt on oikein. Siellä on kanilla poikaset kopissa. Eihän se ole mahdollista. Koppiverkon silmästäkö  Eno-Jussi on nämä aikaan saanut. Ei ole nyt asiat kohdallaan."
Pienen Sirun naaama alkoi uhkaavasti vääntyä. Poru meinasi väkisinkin tytöltä päästä.
Äiti taivastelemaan :
"Mikä sinulle, Siru, nyt tuli, eihän se sinun syysi ole, Kaninpojat ilmeisesti sitten siitä ..... ....Hengestä..."
Silloin parkaisi Siru hädissään :
"Minä ku..., minä ku... nostin Eno- Jussin vähäksi aikaa sinne Koppiin kyläilemään, kun se oli niin yksinäisenä pihamaalla. "



Siinä  sitten oli selitys.
Ei ollut Henki asialla. Selitys oli mitä luonnollisin. Sirua ei tästä moitiskeltu, naureskeltin :
" Vai kylään Eno-Jussi. Nyt on kyläilyn tulokset sitten nähtävillä."
Siru tuskin asian laitaa kokonaan silloin käsitti.
Eno-Jussia ei ruokkomaksuilla uhkailtu. Rauhassa sai Sylvi-Kukon seurassa pihamaalla edelleen pompotella. Sirua sensijaan vahdittiin entistä tarkemmin, varsinkin Sirun kanikopin liepeillä oleskellessa.
Jottei toistu Kyläily..
Olkoonkin miten yksinäinen tahansa.
Ei e sovi.
Ollenkaan.
.
reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#133
.


NURKKATANSSIT

Sota - Aika.
Tanssit, Iltamat olivat ankarasti kielletty sakkojen, putkareissun uhalla.
Ihminen oli sodasta huolimatta nuori .
Ei enää kelvanneet Nuorisolle Keinumäen piiripyörimiset.
Ei siltatanssit, niinkuin muorille ja vaarille entisaikaan.
Ei niitäkään olisi voitu järjestää. Salaa vain nekin. Valssia, foxtrottia nyt olla piti.
Oli kuitenkin aikoinaan rakennettu joka kylään, pieneenkin, Seurojen- tai Työväentalo.
Joka kelpasi erinomaisesti.
Sielua hieman ajattelutti tämä kuitenkin, toiset siellä jossain...
Silti riitti Nurkkatansseihin, luvattomiin aina tanssaajia, kun vain joku järjesti.
Salassa tietenkin

Niinpä alkoi kiertää Pitäjällä huhu.
Ensi launtaina tanssittaisiin Ahjolassa, Seurojentalolla. Hiljaa, salaa huhu kiersi.
Siellä pelaisi musiikkia kuulu Pelimanni, Korven Eetu haitarillaan.
Näytöskappaleita ei sentään esitetty, kometiiaa pelattu. Senverran hävetti jo tanssiminenkin.

Koitti sitten odoteltu lauantai-ilta.
Kaunis, Suvi-ilta, himmeä sininen. Jokunen lintukin viserrellä lavan metsikössä yritteli. Järvi sinisenä soutelijoita odotteli.
Alkoi saapua talolle tanssikansaa, ilman polkupyöriä. Hiljaisesti ympärilleen vilkuillen.
Kiellettyähän oli tämä lystinpito.
Salatanssit olivat nämä.

Tytöt kretonkilenninkeissään .Puupohjakengät , saumat sääriin hiilellä vedelty, samoin kulmakynänä hiiltä käytetty.
Pojilla rippipuku. Ainoa puku, hartioista kiristi, lahkeet, hihat. Pitkälti näkyi jalkaa ja käsivartta pieneksi käyneestä rippipuvusta.
Ei tämä ketään haitannut. Sama oli ahdinko kaikilla. Pula-aika.
Talon lattialle oli jo hyvissä ajoin perunajauhot ripsitty. Liukas lattian olla piti.
Vetäisi Eetu ensimmäisen valssin haitaristaan.
Kielón Jäähyväiset sieltä ensimmäisenä soi. Täytti sävelet salin.
Pojat hitaasti, empien tyttörivistöä lähestyivät. Hämillään yhtä hämilliselle tytölle kumarrus, valssiin keinuen mukaan.
Eetu soitti.
Nuoret tanssivat sydämen kyllyydestä. Tätä ei joka lauantai tapahtunutkaan. Sai nyt tanssia, oikein haitarin säestyksellä.
Äkkiä kiiri huhu, On tulossa
VALLESMANNI

Joku jo häkäpönttö-auton nähnyt .
Syntyi kaaoksien kaaos. Hätäisimmät eivät ulospääsyä ovesta odotelleet, taka-klaseista pihalle painelivat.
Nokkospusikot lakosivat.
Vauhdilla rippipukukintut lähimetsikköön vilahtelivat. Hitaammat säntäsivät ovesta  männikköön .
Oli päästävä kauas ja kuulumattomiin.
Sali tyhjeni ennätysajassa.

Jäi vain Tyttö, yksi ainoa.
Näyttämöllä liikahtamatta seisoi.
Ei hievahtanutkaan Vallesmannin äkeänä ovesta kovalla touhulla saapuessa.
Oli kylän ämmiltä vihiä tansseista saanut.
Mutta tyhjäähän täällä oli. Ei ketään putkaan vietävää eikä sakotettavaa.
Vain tuo näyttämöllä hievahtamaata seisova Tyttö. Vaikutti Tyttö vajaa- älyiseltäkin,
harja kädessä.
Hurja oli ilme siinä liikahtamatta jököttäessään. Ei katsonut tytön arvolliseksi edes kysymyksiin.
Oudolta vaikutti.
Vallesmanni manasi ja kirosi valheita, juorujaan, perättömiä, levittelevät kylän ämmät, Jouruakat.
Pois oli lähdettävä. Mitäpä täällä, yksinäinen siivoojatyttö. Paikallaan seisoi kuin patsas, Vähä-älyinen.
Vallesmanni lähti.

Hetken odotteli Vähä-älyinen, liikahti jo paikaltaan. Nosti luukun, päällä oli seisomassa, kantta lattiassa.
Oli näyttämön salaluukkussa piilossa Vallesmannia ollut, Tytön varmistaessa, monta tanssaajaa.
Nyt jo nauratti, olivat Vallesmannin manailun kuulleet toki.
Tanssit olivat kuitenki tanssittu, enää ei Eetukaan haitareineen paikalle ilmaantunut.
Pinkonut ties kuinka pitkälle näreikköön pelästyksissään. Loputkin paikalla olijat kotiinsa suunnistivat.
Tämä silloin vähä-älyiseksi vallesmannin määrittelemä Vähä-Älyinen
oli Äiti. Juulin Äitimuori, tuleva.
Yksi näyttämön alla Vallesmannia piileksivistä pojista oli Eno. Tämän tarinan kertoja.
Ei kummassakaan, en Äidissä enkä Enossa,
minkäänlaisia outoja piirteitä koskaan huomattu.

Erehtyminen on inhimillistä. Voi sattua Vallesmannillekin.
Pääsi silloin sattumaan.


http://www.youtube.com/watch?v=2DcD62a66Vs
Kielon Jäähyväiset
.
.
reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#134
.
..................................................................


PIKNIKKI

Jatkuivat kauniit Kesäpäivät.
Jatkuivat Jeremiaan Irvistelyt.
Tosin oli havaittavissa pientä laantumista.
Sensijaan ei osoittanut laantumisen merkkejä Jeremiaan kiinnostus Pojan ja Joukkonsa Koiruuteen, Länkeröön.
Omituinen nimi, Länkerö, Länkkä, sukiintui Koiruuden oikeasta nimestä. Hienosti oli Länkkä alkujaan Black.
Kilttiluontoinen oli Länkerö-Haukku.
Jatkuvasta Jeremiian kimpussa olemisisista, kaikista ulokkeista vetämisistä, suoranaisesta rääkkäämisestä huolimatta puolusti Länkerö Jeremiasta kaikilla Koiravoimillaan. Ulokkeita riitti, Oli Länkerö Poikakoira. Rähisipä Länkerö ajoittain jopa Juulimummolle.
Ei ollut Juuli enää Juulimummo.
Oli nimi vääntynyt Jeremiaan pienessä suussa  muotoon Mammo.
Oli Mammo erittäin tyytyväinen uuteen nimeensä. Olisihan se helposti voinut olla
Kammo, jopa Kalmo.
Näiltä sentään säästyi, juulimummo.
Eipä säästynyt Mammo kesäiseltä Rantaretkeltä, Piknikiltä.
Eikä olisi halunnutkaan. Lisäksi ei haluattomuus olisi pennin vertaa auttanut.
Täydellinen Valkoinen Orja oli Mammo Jermiaaalle.
Olisi silmän päästään Mammo antanut.
Oli Sydän Jeremiaalle menetetty.

Nyt jokatapauksssa innolla kauniina kesäpäivänä
tälle Uinti- eväsmatkalle Lähijärven rantaa varustauduttiin.
Varustauduttiin...

Ei ollut, ei ollenkaan yksinkertaista tämä varustautuminen.
Pienen Pojan aatoksissa pyöri monenmoista Asiaa.
Arvaamattomia Asioita. Välttämättömiä.
Tärkeitä.
Ensin tietenkin mitä päälle laitettaisiin.
Helteinen oli kesäpäivä.
Tämä ei Jeremiasta heilauttanut.
Välttämättä piti jalkaan saada Kumisaappaat.
Sai Mammo puhuttua , ei kuitenkaan tarpeeksi, toiseen jalkaan Kumisaapas.
Toiseen Tennari.
Mammon syytä moiseen tivatessa kuului yksiselitteinen vastaus :
" Jos sataa, kastuu vain toinen jalka."
Tennarinkin kodhalla sama selitys. Hikoilee vain toinen jalka. Eipä käynyt väittäminen, totuushan siinä piileskeli.
Seuraava vaihe sai sekin Mammon niskakarvat pörhölleen.
Aurinkolasit.
Oli nekin pitkän kiukuttelun lopputuloksena hankittu. Lähinnä vain leikissä pidettäväksi.
Nyt ei käynyt millään , ei sopinut laittaa laseja oikeinpäin päähän, piti olla sankojen sarvet ylöspäin.
Muotia kuulemma. Tiesi varmaksi Jremias.
Luovutti Mammo. Ei kuulemma mitään käsittänyt.
Katsoi parhaaksi suostua, muutoin pukemisen kanssa pähkäiltäisiin vielä huomennakin.
Olkoon.



Siispä eväät. Limpsat, Mammon termoskahvi reppuun.
Pyörilleen molemmat.
Alkoi Ajomamatka joka vieläkin karmii Mammon selkäpiitä.
Ei kunnioittanut Poika liikenettä. Ttiesi kyllä tarpeellisen määrän. Ei ollut nyt väliksi. Mammo kiljui ja komensi, siitä vähääkään piittämatta ajettiin melkein keskiviivaa pitkin. Lisäksi ajoi Poika kovaa. Oli Mammolla täysi työ perässä pysytellä.
Onneksi oli Mammo jotain osannut epäillä, oli hiljaisen sivutien valinnut.
Hurjista Pikataipaleista huolimatta ehjinä molemmat perille, Uimajärven rantaan saapuivat.
Kylmää hikeä Mammo kuivasi.



Eväät varjoon, levitttiin viltti.
Riipasi Poika vatteet salamana, järveen pikavautia pinkaistiin. Oli yleinen Kirkonkylän uimaranta tämä, oli silmiä näitä uimataidottamia vahtimaan.
Nytkin väkeä hietikko täynnään.
Hieman pitkään jokunen Auringonpalvoja Pojan varustusta katseli.
Ei ollut Mammo tuijottelijoita näkevinäänkään.
Ei Mammo pelännyt Jeremiaan hukkumista, ei osannut Pikkuinen Poika vielä uida kuin käsipohjaa, matalassa rantavedssä pystteli. Viimein katsoi Mammo parhaaksi jotta pois oli vedestä tultava. Hampaat jo kalisivat siihen malliin, siniseksi alkoi Jeremias muuttua.
Viltille, eväät esille.
Liikuttui Mammo melkein kyyneliin. Huokasi Pieni Jeremias, Mammon kylkeen nojaten.  Huokasi pienen sydämen pohjasta oikein :
" On tää sitten kivaa, on oma Mammo ja pääs järveen uimaan. Ja saa uida noin kauan yhtäpäätä. Ei Äiti vaan anna. Oot sinä Mammo kauheen kiva."
Oli kyyneleet Mammolla lähellä.



Eipä ollut kyynelehtimiseen aikaa. Ilmoitti Jeremias pissahädän olevan.
Niinpä taisi olla Mammollakin. Lähdettiin kahteen Mieheen ja Mammoon Hyyskärakennusta kohti astelemaan. Käsi kädessä oikein. Jeremias miesten puolella, Mammo naisten. Sellainen harvalautainen hökötys tämä Rantahyyskä.
Pois tultiin, taas viltille asetuttiin.
Äkkiä kajautti Jeremias äänivaroin, jotka Pienellä Pojalla ollakseen olivat melkoisen kuuluvat.
"Mammo, mä yritin pissata yhtäkaua kuin säki. Ei sitä vaan tullu niinkuin sult tuli kauan. Opetas muaki sillee."
Jostain muilta,läheisiltä vilteiltä kuului pidäteltyjä hihityksiä. Ei auttanut Mammon kuin olla kuulematta, vaikka varsin hyvin ne kuuli.
Niinkuin kaikki muutkin lähistöllä.
Mietti, olikohan muille uimaihmisille minkäkinlainen kuva muodostunut Parivaljakosta.
Oli senverran huomiota herättävä Jeremiaan asuvalinta.

Vaan loppuhan siitäkin Päivästä aikanaan tuli.
Ei oppinut vielä uimaan. Aurinkolasimies. Pitkää Pissaa harjoitteleva.
Pieni Mies.
Ei vielä onnistunut tällä reissulla kaikki, Uimataito eikä Pitkä Pissakaan.
Vaan Mammolta ne onnistuivat, kumpikin.
Nyt sen tiesi Jeremiaan lisäksi puoli Kirkonkylää.
Mietti Mammo, tiedusteltaisiinko Puotireissulla lähiaikoina Pissan pituutta.
Että vieläkö on riittänyt pitkällekin. Ilmenikö eri kerroilla eroavaisuuksia.
Katkoiko kenties.

Eipä se haitannut, kaiken korvasi illalla
Nukkumattia odottelevan Pienen Miehen toteamus :
"Olet sä Mammo sitten kiva. Osaat pissatakin pitkään.
Ei vaan kaikki osaa. "
Siinä se, ei osaa kaikki.
Vain Mammo.
.
reino & aino hukkanen


Juuli Hukkaskukka

#135
.


Tämä on Uranus.

Uranus, - Varjoton Planeetta.

Me olemme OmaVarjo.

IkiAikainen.


Me olemme Valon Varjoton,  IkiAikaisen Päivän Planeetta.
Me olemme OmaVarjo.
Meillä ei ole Varjoa. Me olemme oma Varjomme. IkiAikojen Alusta on näin ollut.
Tulee Aina Aikojen loppuun olemaan.
Me olemme sulauttaneet Varjomme  Olemme Ykseydessämme Yksi.
Me olemme Yksi, me pysymme yhtenä Aikojen loppuun asti. Me emme lisäänny.
Olemme olleet Aina, Ikuisuuden Hämärästä alkaen Yksi.
Synty-,  AlkuAikaamme emme tunne.
Olemme Aina olleet. Olostuneet.

Tämä Ikiaikaisuus ei ole ollut esteenä äärettömän nopealle, loistavalle Kehitykselle.
Olemme Aurinkokunnan loistavin Äly.
Aikoja mennen olemme ylittäneet monia rajoja. Esteitä Kehityksellemme.
Me emme tarvitse ravinnetta. Kehomme tuottaa sen itse.
Olemme ulkoiselta Olostukseltamme Ihmislajin kaltaisia.
Ihmislaji on meitä Valovuosia kehitityksessä jäljessä. Jo satoja Jaareja mennen ratkaisivat Neroutemme Aikamatkan, kulkemisen  Ajassa, suorittamisen. Jaari vastaa teidän vuottanne.
Rakennumme itse keholtamme Aikamatkan  tarpeisiin soveltuvaksi.
Tähän tarkoitukseen ovat Neroutemme kehittäneet  SolustoMuuntimomme. Laboratoriot, joissa meidät uudestetaan. Hajoitetaan, molekylisoidaan Uuteen Olostukseen. Tämä Olostus sallii AikaKulun.

Me olemme RauhaPlaneetta. Meidät on kuitenkin Alkuaikojen Alussa varustettu Mielipuolisuutta hipovalla Valtaamishalulla, OmistusKiihkolla. Haluamme olla  AurinkoKunnan Itsevaltiaat. Tätä emme Ihmislajin tavoin Oudoksi miellä. Ollut IkiAikojen Oleva.
Kerran me olemme.  Tuhoamme muut.Vallan tavoittelijat.
On vain Yksi Valtias.  Uranus,  -  Me.
Varjosulautumat.
Emme siedä muita.

Tämä AikaJana on hyvin Lyhyt nyt.
Neroutemme  ovat  kehittäneet AikaKulun neljälle Planeetalle.
Maa - Planeetta mukaanlukien.
Kaikki valmistelut suoritettu. Aluksemme odottavat Lähtölupaa.
Lähtölaskentaa. Me tulemme hyvin pian
Omimme Varjonne.  Sulautamme Itseemme.
Olostuksenne siirtyy täydelliseen Pimeyteen. .
Olkaa valmiina.
Kaikki  Olostuksenne tulee muuttumaan.

Muistakaa.
Kaikki mitä on Teidän, -  on Meidän.
Me emme jätä mitään  pois.

Me haluamme, - ja saamme. Kaiken.

Varjonnekin.
.
reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#136
.


SYLFRED

Oli Juuli koululainen. Vaikka vasta ekaluokalla.
Mielellään kouluun meni, oli innoissaan oli lukemisen oppimiseen.
Eipä olisi sitten Aikuisten, tämän Salataidon hallitsevien armoilla.

Kanatarinan tapahtuma-aika oli Juulin ensimmäinen oikea Loma koulusta.
Kesäloma.
Oli Mukuloilla yleensä kissa, koira, kaloja. Rottavaarin serkkupoikia kavereina.
Harvalla on siipikarjan, Kanarodun edustajaa.
Juulilla oli.



Hyvin oli Juulin Elämänkulku. Ihan mallillaan.
Paitsi Pikkuveikka, jolle oli Juuli hirvittävän kade.
Ensin meni Syli.
Sitten tuntui menneen kaikki Äidin ja Isän mielenkiintokin Juulin puuhasteluja kohtaan. Ihan tunsi tuuliajolla olevansa pieni Juuli.
Tämä näkyi tietysti joka päiväväisessä arjessa. Juulin suuri mustasukkaisuus. Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, Pikkuveikkakin härnätä osasi. Varsinkin irvistellä Äidin selän takana. Tästäpä kimpaantui Juuli, syöksähti kiinni Veikan tukkaan. Pitkästä, paksusta hiuspehkosta varsin pitävän tukistusotteen sai.
Ja Ote piti.
Tästä seurasi Pikkuveikan, tukistukseen nähden Juulin mielestä kohtuuton, ulvonta. Ei Juuli niin kovaa kiskonut. Kunhan vähän tukisti. Tukasta kiinni piteli.
Syntyi välittömästi ketjureaktio.
Ampaisi vuorostaan Äiti nyt , tapahtuman huomatessaan kiinni Juulin tukkaan. Ja se ei ollutkaan mikään hellävarainen tukistus.
Ei alkuunkaan.
Nyt parkui täyttä kurkkua Juulikin ja tosissaan.
Aiti torui Isoa Tyttöä Pikkuveikan tukistelusta. Eikö Juuli ymmärrä. Veikka oli pieni vielä. Oli sen Juuli jo todennut. Ei osannut hypinnarua pyörittää, ei ruutua hypätä.
Ei Veikkka siihen ollut mitään kiinnostusta osoittanutkaan..
Mutta irvistellä osasi vallan mainiosta. Taito oli Veikalla täysin hallinnassa.
Kukaan ei Juulin selittäessä puolustukseen Veikan irvistelevän, uskonut. Äiti vain totesi, ettei moinen tukistelu käynyt laatuun ollenkaan. Seuraisi Tupenrapina-Herran vierailu. Tästä päätteli Juuli olevan vielä muutamia tukistelukertoja jäljellä Veikkaan kohdistuen.
Ei mainittu vielä Herra Koivuniemeä.



Sai alkunsa Kanatarina.
Äiti oli haudottanut kanaemolla tipupoikueen. Tätä harvoin tapahtui. Sattui kuitenkin Kanaemo salapiiloon pesänsä puimalan alle väsäämään. Kanaparvessa oli luonnolllisesti kukkokin, Kiekuli.
Poikaset kuoriutuivat aikanaan. Siirrettiin nyt kesällä ulkotiloihin, kanatarhaan navetan seinustalle tipiparvi.
Mirkku-Kollille tämä oli ankara itsekurin koitos. Tarhan ulkopulella aluksi, kiilto silmissä, käpäliään verkonsilmukoista tarhaan sujautteli. Saatuaan muutaman kerran kiukkuisen Kanaemon terävästä nokasta kyntysilleen, lopetti viimein turhaksi toteamansa Tipipaistin haikailun.
Juulia sekä Pikkuveikkaa oli kielletty ankarasti menemästä kanatarhaan. Kanaemo oli äkäinen , kiukkuinen. Silmille tuupasi lennähtämään.
Tarhan ulkopuolelta verkon raoista Juuli pieniä, keltaisia untuvikkoja sitten ihaili. Ihaili ja haikaili. Saisipa ottaa käteensä. Varmaan kovin oli pehmeä ja suloinen tämä keltainen Tipi.
Ja mikäs sitä oikeastaan nyt esti.



Vilkaisi Juuli varoen ympärillään.
Ketään ei näköetäisyydellä aietta estämässä.
Luikahti kiellettyyn kanatarhaan kapeasta verkko-ovesta. Vihainen kanaemo kaakatti hurjasti ,huitoi ilmaa siivillään, jalkoja nokki terävällä nokallaan.
Nappasi Juuli tipupoikasen. Kanaemo nyt suunnassa erehtyi. Nokkaisu osui suoraan tipun kaulaan.
Nyt säikähti perinjuurin Juuli, parku pääsi. Mirkku-Kolli pakeni ulkopuolelta pelästyneenä sekin hurjistunutta kanaemoa, sisätiloihin. Sinne pirttiin myös oli Juulikin nyt suunnattava, kurkku- aukinen tipi käsissään.
Äiti vuorostaan säikähti.
Tokeentui. Juuli kun välttämättä halusi poikasen hoitaa terveeksi.
Äiti kovin epäillen asiaan suhtauitui, antoi innon nähdessään periksi. Kananpoika kenkälaatikkooon, pumpuliin. Isän villasukan päälle tipi sijoitettiin paranemaan.
Ja ihme tapahtui, poikanen virkosi.
Juuli pyydysti ahkerasti tipille kärpäset sekä muut itikat ruuaksi ulkoeteisen ikkunalta, johon niitä pilvinpimein kesä-aikaan kerääntyi.

Poikanen kasvoi, voimistui.
Piti sille sitten nimikin Juulin mielestä keksiä, vaikkakin vain väliaikaisesti pirtissä asusti. Vietettiin Juulin hartaan toiveen mukaan oikein ristiäiset. Poikanen kastetttiin juhlavin menoin, oikein limpsan ja pullatarjoilun kera, Sylfrediksi.
Mistä nimi keksittiin, se lienee Juulin salaisuus.
Laulettiin, - Ystävä sä lapsien. Toiseksi värssyksi valittiin Juulin oppima laulu Suutarintyttärestä.
Väinö - Merenkävijän opettama oli tämä.
Miten nämä yhteen luontuivat, ei ollut lainkaan sillä väliä. Nyt oli poikasella nimi, joka vierasperäisyydestä, Juulin hienostelusta huolimatta, vääntäytyi arkiseksi Sylviksi.
Sylvi kasvoi.
Yhtäkkisesti huomattiin yllättävä seikka, olikin tämä Sylvi ihan oikea Kukkopoika.
Komeine helttoineen. Komeine Pyrstöineen.
Kaikkineen.



Nyt oli Mökissä sekä Mirkku-Kolli että Sylvi -Kukko.
Paha pulma vain nyt ilmeni Sylvissä, vika oikeastaan.
Ei osannut lainkaan, ei minkäänvertaa kiekua.
Sehän se oli Kukolla, Sylvillekin, ihan välttämätön taito osata.
Juulipa päätti tämän Sylvi- Kukon kiekumaan opettaa. Kulki Kukonpoika käsivarrella istuen pitkin pirttiä, pihamaata ja kiekui.
Kiekui kiekumasta päästyäänkin. Nyt Sylvi-Kukko osasi jo Juulin käsivarrelta ikkunasta eteisestä kärpäsensa nokkaista.
Sekä kiekumaan oppi kuin oppikin Juulin kiekuessa Kukko-Kiekuuta päivät pitkät. Aamusta iltaan.
Osasi Sylvi-Kukko nyt Kiekumisen Jalon Taidon.
Komeasti kajahti kieunta Sylviltä.
Ei ollutkaan kurkku lopullisesti Emon nokkaistessa vahingoittunut.

Nyt kiekui Sylvi-Kukko. Kiekui Juuli. Molemmat yhtaikaa. Erikseen.
Äiti ei kiekunut.
Kehoitti Juulia sijoittamaan Sylvin takaisin kanaparveen.
Välittömästi vieläpä. Eli Heti.
Ei halunnut kuulemma yhtään, ainuttakaan kiekaisua enää kuulla. Sylvi kun kiekumisen opittuaan kiekui aamusta iltaan.
Lakkaamatta.
Lisäksi Sylvi muistutti Äidin mielestä Korppikotkaa. Höyhenet kun eivät kasvaneet kurkun nokkaistuun kohtaan.
Kirvelevin sydämin luovutti Juuli Sylvin takaisin parveen.
Pitkään poissa olleen  Sylvin toiset vielä hyväksyivät.



Vaan ei päättynyt Juulin, Sylvin yhteiselo.
Kun kanat taas tarhasta pihaan kuopsuttamaan päästettiin, lennähti Sylvi Juulin käsivarrelle.
Nyt iso Kukko - Komistus.
Ja kiekui.
Kiekui Juulille Kiitokseksi hellästä hoivasta.
Sylvi-Kukkokin vanheni, kanapaistia siitä ei sentään tehty. Eli Elonsa parvensa todellisena Diktaattorina.
Siirtyi sitten Sylvikin pois Matoisesta Maailmastaan Taivaan Kanatarhaan kupsuttelemaan.
Komeasti kiekumaan.
Juulin opettama taito säilyi Kukkoelon loppuun asti.
Näin se on nähtävä. Kukkopoikienkin kohdalla.
Nuorena on Vitsa väännettävä.
.
reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#137
.


OSCAR ORAVALA

Oppi Juuli lukemaan.
Ihan oli pakahtua riemuunsa.
Hyppi ja pomppi yhden sanan vaivalla tavattua saatuaan.
Taito karttui, nyt luki  jo sujuvasti. Oppi. Tätä siis ne kirjoissa esiintyvät oudot mustat merkit tarkoittivat.
Siellähän avautui kokonaan uusi, ihmeitä täynnään oleva maailma. Kiukutti kun ei aiemmin oppinut.
Äkkisesti muuttui kuitenkin Juulin  naama eräänä päivänä kovin vakavaksi. Hyvä kun ei Parku päässyt .
Äiti kummissaan utelemaan, mikä ihmeen hätä tytölle tuli. Oliko lukeminen noin kurjaa ja vastenmielistä.
"Ei se oo.  Hurjasti tykkään, vaa jos tää lukemine otetaa pois. Ku vaikk Veikkaa tukista tai irvistele."
Hymyilytti Äitiä.
Lohdutti Äiti ettei sitä opittua lukutaitoa voi kukaan enää viedä mihinkään suuntaan, ei pois oteta. Ei varmasti oteta.
Ei tarkoittanut tämä Äidin mielestä kuitenkaan sitä, jotta saisi Juuli  tukistuksiaan sekä irvistelyjään Veikkaa kohtaan tai muutenkaan harjoittaa. Eikä taaskaan Veikan Irvistelystä sanaakaan.
Eihän sitä kuitenkaan tiedä ihan varmaksi...jos vaikka...
Epäilys, pieni, kaihersi  kuitenkin pientä sydäntä. Eipä sitä Äitikään tosiaan taida varmaksi... Päätti siinä paikassa olla koskaan enää Veikan tukkaan ampaisematta sekä irvimättä. Irviköön Veikka. Voipi käydä  vieläpä niinkin, ettei Veikka opikaan lukemaan kun tarpeeksi ja oikein pahasti kun irvistelee.
Juuli ei sillä pahemmmin päätään vaivannnut. Juuli luki.
Eivät loppuneet nämä pienen tytön Eläinystävät Sylvi-Kukkoon, Mirkku-Kolliin, ei Isä-Jussiinkaan.
Vaan sattuipa.



Lähti Isä halkometsäsään.
Löytyi maasta,  kuusen juurelta pikkuinen Oravanpoika. Isä sitä ei kauan ihmetellyt, totesi poikasen Variksien Rosmolauman pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen. Poikasen kämmenelleen nosti Isä.
Kotiin kuljetti.
Kovin tästä uudesta Eläinperheensä tulokkaasta riemastui Juuli. Olkoonkin että oli Kurre pahoin luokkaantunut. Ei herännyt, vaikka  Juuli  kuinka leivänkannikkaa tarjosi, viereen ihan, kenkälaaatikkoon. Taas Isän sukalla pehmustettuun.
Oletti Isä sukkiensa tätä menoa loppuvat.
Varpaitten talvella jäätyvän.

Sukanko, vai minkä lienee ansiota oli, Kurrepoika virkistyi, eloon heräsi.
Kovin oli eläväinen , liikkuva ja hyppiväinen. Ehtiväinen oli tämä uusi tulokas. Oli sokeriastia visusti pois pöydältä kaappiin korjattava, muutoin oli Kurre sokeripaloja rohmuamassa. Juuli Kurrepoikaa syötti ja juotti, porkkanaa, jyviä, käpyjäkin metsästä kanniskeli uudelle Ystävälleen.
Pihan Valtias , Sylvi-Kukko Kurrea suorastaan, ihme kyllä, tätä pikkuista Oravanpoikaa pelkäsi.
Mirkku-Kolli saaliikseen katsoi.
Syy tähän Sylvin melkoiseen KurreKammoon selvisi.
Kukon komeat pyrstösulat kovin Kurrea kiinnostivat.
Sylvin Kurren näköpiiriin ilmestyessä, tarrasi Kurre välittömästi pienillä käpälillään Sylvin Pyrstösulkiin.
Selvähän se, sattuihan se.
Kuitenkin säilyi jonkinlainen, nimellinen rauha, Sylvi varoi Kurrea., Kurre väroi Mirkku-Kollin tielle joutumasta.
Tuli Nimenannon, Kurreristiäisten aika. Sujui kaikki totuttuun tapaan, Väinö-Merenkävijän  Juulille opettaman Suutarintyttäret-laulun siivittämänä. Nimeksi sitten  Hienohelma- Juuli antoi Oscarin.
Hienosti oli O ja O nyt. Oscarista Juulin inttämisistä huolimatta sukeutui Osku.
Osku Oravala.



Kaikki jonkunmoisessa sovussa elelivät.
Tosin oli pihamaalla toisinaan melkoinen rähinä. Tappelus suorastaan, kun yhtaikaa kaikki siellä toisistaan välittämättä oleilla yrittivät.
Kiekui hurjana Sylvi, sähisi Mirkku, tömisti Eno- Jussi. Orava kiukkuisena naksutti.
Oli pitkään ihmetelty, minne Osku aina välillä pitkisikin ajoiksi katoili. Ei tullut edes keksejä, joita Juulikin hinkui, syömään.
Ei kuulunut, ei näkynyt. Oli kuin maa olisi ahmaissut pikkuisen Oskukurren.
Lähti eräänä aamuna Isä halkometsään polttopuita
talven varalle  hankkimaan.



Palttootaan eteisessä päälleen sovitteli. Kuului yht`äkkinen
KARJAISU, ----  
vetäisi salamana kätensä palttoon taskusta. ----
siinäpä Isän puseron hihaan tarrautuneena roikkui ilmassa Oscar Oravala.
Katoileva Kurrepoika.
Isä tarkemmin Oskusta irti päästyään taskua tutkimaan. Löytyi melkoinen ruokavarasto. Oli keksinpaloja,
käpyjen karoja, olisiko joukossa ollut jokunen Onkiliero- Vainaakin. Lisäksi oli palttoon vuorikangas pesän rakennusmateriaaliksi nakerreltu.
Asiaa ei enää voinut muuksi muuttaa. Osku Oravalan tekoset oli ja näkyi. Opittiin ainoastaan Oskun pirtissä häärätessä sulkemaan. Pitämään eteisen ovi visusti kiinni.
Turvattiin näin muiden päällysvaatteiden taskujen pesäkoloiksi ei - joutuminen.



Aikanaan lähti omille teilleen Oscar Oravala.
Tätä osasi Juuli  jo odottaakin.
Oli pihapuissa hypellyt puusta toiseen ilmeisesti Neiti - Orava
Oskua pihamaalla kaihoten vilkuili. Eikä enää palannut Osku,
perheen  ilmeisesti perusti.
Pihapuissa kiipeileviä oravia Juuli tarkasti tiiraili, olisiko Osku joukossa.
Mahdoton oli  tehtävä, niin oli Oravien Klaani toistensa näköisiä.
Vaan muisteli Juuli Osku Oravalaa usein.
Aikuisenakaan ei unhoon jäänyt.

Jäi mukavat, iloiset muistot Oravalan Oscarista.
Mukavaa tämä aika oli.  Aikansa kesti.
Niinhän se tahtoo  Elossa olla.
Mukavaa sekä ei Mukavaa.
.
.
reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#138
.


YÖ SUDENMUSTA

Sudenmusta Yö.
Liskojen Yö.
Tumma Ranta.
Yksin.
Seisahtunut Tumma Aika.
Odotan.
Unihiekka silmissäni.
Meren suola hiuksissani.
Linnunradan Tähtivyö.
Kulkee Hopeinen Kuu.
Tänne unohtivat minut.
Tumman Meren Purjehtijat.
Yksin. Rantahiekka Valkea.
Hiljaa odotan
Odotan. Hän noutaisi,
hetken seisahtuisi.
Ennenkuin Valo,
Päivä, Yön voittaa.

Saapuu katoava Rauha.

Hetki.

Juuli - 12


http://www.youtube.com/watch?v=MSIGWEcR5Dc
cancao do Mar

reino & aino hukkanen

Juuli Hukkaskukka

#139
.


WILIJAMI

Värihehkuista syksyään  Luontoäiti  runsain mitoin lahjoitteli.
Oli saatu Mummolassa Elot korjuun. Oli  talveen varustauduttu.
Eipä tarjennut Mukulakunta enää joessa pulikoida, niin oli jäistä jo virtaava vesi.
RatsuReimankin viidakkosotimiset aina vain tihenevässä pajupusikossa
saunan takana olivat huomattavasti laantuneet. Johtuen  sateisista syksysäistä.
Olisi Poika Viidakon valloitusta jatkanut.
Ei Pappa enää suostunut.
Ei sateessa sentään laukkomaan.
Joku Roti se sentään olla piti.
Viidakonkin lainsäädännössä.

Oli Juuli  pikkutyttö vielä
Pitkiä päiviään oli alkanut Kotopirtissä  Hieroja-Annin Ylykämies-Wiljami kuluttelemaan. Alkanut poikkeilemaan. Ei enää oikein Korpi-Paarissakaan tarjennut istuksia, kylmässä maassa kauan viihtynyt. Sitäpaitsi oli Hieroja-Anni otettaan huomattavasti kiristänyt. Hädin tuskin uskalsi Wilijami Ryypin hätäisesti sivuilleen vilkuillen, Korpi-Paarissaan kumota.
Oli kuulemma edessä Mierontie.
Äkäiseen vieläpä.  
Annin sanoissa " Tuli Persiissä."
Aikuiset olivat  Wilijamin juttuihin kyllästyneet.  Isä niille virnuili, Äiti hymähteli.
Mukulakunnasta löysi Wilijami  uskollisen, silmät suihtirenkaana kuuntelevan Kuulijakunnan.  
Ylenmäärin kiinnostuneen.
Hämmästelevän.
Kaiken uskovan.

Wilijami satuili.
Mukulat kuunteli.
Jos oli Tarinat Wäinö-Merenkulkijallakin  taivaita hipovia, Wilijami pisti vieläkin paremmaksi.
Olivat uskomattomia, ihmeellisiä, nämä Wilijamin Suuren Maailman Seikkailut.  Ihmetyksestä huokaileva, silmät suurina kuunteleva Mukulakunta uskoi empimättä kaiken.
Ei ollut Aikaisillekaan, edes kylän Juoruakoillekaan, selvinnyt, lukuisista uteluluyrityksistä huolimatta, Ylykä-Wilijamin todellinen menneisyys. Sen, miten oli Anniin tutustunut, sitä ei Wilijami koskaan kellekään  kertoillut.
Oli epäilemättä Anni kiellon asettanut Wilijamin mökissä elämisen ehdoksi.
Sensijaan näitä  Tarinoita riitti ja riitti.
Loputtomiin.



Oli jo syntyperältään  meitä tavallisia Maan Tallaajia paljon Ylhäisempiosainen tämä Wilijami.
Oli Selekian Kuninkaan ja Hovineidon poika. Selekian Kuninkatar oli kuitenkin tämän luvattoman suhteen,
poikalapsen syntymän selville saanut.
Mieronteille Hovineitonsa heitti.
Pelasti Neidon kyyhkymetsällä hoveineen samoillut Kaukomaiden  Rinssi.
Siitä alkoikin Wilijamin elämä Rinssin Paassipoikana Kaukomaan  Rinssin hovissa.
" Vaan eipä sitä Onnee kauan kestäny.  Hovineito-Äet otti ja kuol.  Uus Äetpuol ol ilikiä Ämmä. Ei prluukannu ylmäärläisistä paassipoijista tykätä."
Niinpä taivalsi Wiljami-Orlpopolo pitkin maantietä.  Vaan taas Onni poloista Wilijamia suosi. Vastaan saapui kiertävä Sirkusseurue.
"Sirlkukseen Leijonankesyttäjäksi pestauiuin. Ol iso, äkäne se Jalopeurla. Vaan minnuu uso. Parl kerltaa kuonolle rläpsäyti. Jo tottel, Hurljimus."
Sirkuskin matkansa päähän tuli. Wiljiamille litterat kouraan luettiin.
Tästä jatkui miehen matka seilaten Merimiehena Valtamerikyntäjässä. Olipa oikein Alakapteenina toiminut.
Saapui Jaappaniin, jossa heti Keisarin palatsiin kutsu kuului. Menihän Wilijami, tottakai,  kun Ylimmäisen Palatsiratsumestarin paikka tarjottiin. Siinäpä hommassa sitä vuosia, hienoja Kimoja hoidellessa vierähti. Hoitelipa myös Arapialaisia.
Sitä miten arapialaiset Kimot olivat Jaappanin Keisarin palatsiin joutuneet, ei Wilijami selitellyt.

Kunnes alkoi Koti-ikävä kovasti Wilijamin rinnassa, sydänalassa kaikertamaan. Laivaan sitten salaa pesti, ei olisi Jaappanin Keisari Ratsumestaristaan, oivasta, halunnut millään ilvellä luopua.
Vaan Wilijamipa Koti-Suomeen Valtamerihöyryllä seilasi.
Isokaupunkin Pormestarin tyttären nai.  Oli, sattuikin tytär olemaan pahapäinen, kiukkuluontoinen. Karkuunpa lähti Wilijami  Syöjätärtä.
Tässä sitten Hieroja-Annin Suluhona, Annin mökissä asusteli.

Tämä oli lyhykäisyydessään Wilijami-Suluhon Elämänkerta, Wilijamin itsensä tarinoimana. Mukulakunta ihastuksesta huokaili. Ihmeellinen, kovin ihmeellinen oli tämä Wilijami Seikkailuineen.
Paljon kuuli Mukulakunta selkäpiitä karmivia kauhutarinoita Wilijamin kertomina. Yöllä näki PikkuVeikka painajaisia. Oli Äiti  vähällä lopun tehdä moisten satujen kertomisesta. Lupasi Wilijami tarinoitaan siistiä.
Kauhutarinat Unholaan heittää.
Niin jatkuivat tarinoinnit. Ehtymätön tarinoidenkertoja oli tämä WIlijami. Wiljami-Tarinoitsija.
Näin kului Syksy.
Wilijamin ansiosta hyvinkin nopeaan. Saapui pakkastalvi lumineen. Harvenivat Wilijamin tarinakäynnit. Kunnes pahimmilla pakkasilla kokonaan loppuivat.

Koitti uusi Kevät.
Ilmestyi Wilijamikin Mummolaan pihapiiriin. Uudet tarinat, talven mittaan tarkkaan mietityt mielessään valmiina.
Kesä Kesän jälkeen sai Mukulakunta kuulla nämä Wiljamin Uskomattomat Seikkailut Isomaailmassa.
Nyt oli Wilijami lisännyt tarinavarastoonsa  Seikkailut Menninkäis-Vuorella Noitamaassa,  jossa ei moni ole käynyt.  Ei ainakaan Aikaiset.  Ei ole kuulleet puhuttavankaan.

On Juuli hyvin kiitollinen  Wilijami-Tarinankertojalle. Moni asia sai kauniisti kerrotun Satumuodon. Monet, monet Menninkäistarinat pienen tytön mieleen jäivät.
Aikuisenakin muistelee.
Elämään jäivät Wilijamin Tarinat.

 Kiitos, Wilijami - Tarinanakertoja.

Juuli
.
.
reino & aino hukkanen