Ei nyt heti käynyt mielessä aloittaa uutta kertomusta, kun vanhakin jäi syystä tai toisesta unholaan. Taitaa mielenkiinto asiaan olla jo monelta kadonnut, kun kyseinen juttu vaatii jonkunlaista pitkäaikaista panostusta ja kiinnostustakin jatkoa ajatellen.

Itse näkisin että tuollekin jutulle oli oma aikansa ja paikkansa, mutta voin olla väärässäkin. Puhun siis nytkin vain omasta puolestani. Jos joillakin riittää fiilistä ja motivaatiota uuteen kertomukseen, niin siitä vain. Ehkä voin jossakin vaiheessa osallistua, jos juttu saa tuulta alleen. Tai sitten ehkä annan kertomukselle taas lopullisen nimen, kun (tai jos) sen aika koittaa.

Ässan olisi voinut aloittaa uuden saman tien!

Taidanpa korjata sen seikan, ensimmäisestä sanasta ei vielä paljoa heru..

RÄJÄHTÄVÄ PERFORMANSSI


Aamulla nukahdin pommiin. Sapetti kellon hiljainen aikapommia muistuttava ääni, joka tunkeutui tajuntaani hämärästi. Lopulta sain itseni kootuksi. Venyttelin, kun vihdoin pääsin tolpilleni, ja kauhukseni huomasin pommin lähellä vuodettani, yöpöydälläni. Hui, kiekaisin ja soitin päättäväisenä nopeasti hätänumeroon.

Pomminpurkuryhmän päällikkö ryntäsi suojavarusteineen härvelin kera kurkistelemaan hirvittävän monimutkaiseen elektroniseen sytytysmekanismiin. Sellaista hän ei unissaankaan ollut kuvitellut näkevänsä. Hikikarpalot nousivat kaljun ryppyiselle takapuolelle ja sileälle otsalle. Varovaisesti tutkien ilmeni koko pirullinen juoni, jollaisen vain sadistinen mieli oli kyennyt kehittelemään.

Hyväntahtoinen naapuri majoitti koko perhekuntani omaan vaatimattomaan luukkuunsa. Olin sekoamassa tyystin koko tapahtumasta, pääni iski kipeästi ovenpieleen, silmissä välkkyen, helkkyen sadat miljoonat tähtöset. Kiire, kuin jotain outoa olisi suunnitteilla... Ymmärsin rukoilla ristien varpaani, koska käteni vapisivat kuin vispilät. Pian hylkäsin ajatukseni ihanasta lomapäivästä ja kiitin rakasta anoppia saamastani työtehtävästä, joka voisi koitua kohtalokseni. Olinhan valmistautunut huonosti kaikkeen raskaaseen anopinhoitoon. Mietin millaista hoitoa kuivankälpäkkä noita-akka enimmin kaipasi - vaikea tilanne.

Illalla nukahtaessani kuvittelin olevani ilkeä ihminen, vaikka oikeastaan pohjimmiltani olenkin valtavan avarakatseinen persoona, vaatimatonkin. Yöllä heräsin anoppini kuorsaamiseen, joka sai selkäpiini palelemaan. Eihän kukaan täysipäinen voi kuvitella ihmisen olevan anopinkaltainen korisija. Unessani lenteli outoja käyränenäisiä noitaukkoja noita-akkojen kyydissä ilmaiseksi ratsastaen. Edellisellä kerralla kuvittelin itseni kurvikkaaksi ja litteämahaiseksi androgyyniksi. Kärpäsenpaska tapetissa kukersi pienenä nättinä tipluna kuin upein miniatyyri mummon piirongin lootassa.

Havahduin seuraavana iltapäivänä jyskyttävään päänsärkyyn, joka tuntui sisuksissa asti raastavana pahoinvointina. Hain raivokkaasti tabuja jääkaapista ja kenkälaatikosta. Olinkohan dementoitunut jotenkin, ajattelin näet tehdä itselleni jotain kamalaa, kuten ottaa jääkylmän syanidikapselin, eikun suihkun ... vai olisiko mentävä kallonkutistajalle fiksattavaksi? Luultavasti luupalloni kolisi äänekkäästi ihankuin peltiämpäri.

Kuulivatkohan maahiset hirveän korinani yläpuoleltaan, mietin myös rantapirujen jumalatonta olemusta huitsinnevadassa, rantalietteessä. Ennenvanhaan örvelöillä vissiin peloteltiin kunnon kansalaisiakin, siksi rentut eivät pääse imagostaan milläänilveellä koskaan.

Viikot vierivät nopeasti psykoosilääkkeitä, ulostuslääkkeitä, ankkasylttyä ja Samarinia yhtäaikaa hotkiessa. Vieläkin ummettaa, vaikka aikaa on tapauksesta kulunut hitonmoisesti. Nyt tieni ilmeisesti kulkee kotiinpäin tai sittenkin hourulan ihmeellisen unimaailman pauloissa, mömmöissä ja ihkauusissa raidallisissa flanellihaalareissa.

Vuoden vauhkohirnuksi voisi valita jonkun naapurista, jotka mölysivät männä yönä hirveesti ja rämisyttivät pärrävärkkejään kaikkien hämmästellessä huumorintajuttomina, kun joulupukki parta huurteessa kaahasi pappatunturilla päissään törmäten passipoliisiin. Rikoksesta tulevi ennakkotapaus ainutlaatuisuudessaan, koomisuudessaan ja joulumielisyydessään, koska syytetty yritti vedota ymmärtämättömyyteensä. Silminnäkijät todistivat kuitenkin hillittömästi nauraen röpöttelijäpukin epäonnistunutta performanssia jouluviikolla, vahingoniloisina.

                                                     

Otankin jälleen velvollisuudekseni ja 'oikeudekseni' osallistua kyseisen jatkokertomuksen loppukaneetin lyömiseen, vaikka en tähän teokseen sattuneesta syystä olekaan muuten ollut mitenkään osallisena. Tämä ansiokas tarina kun on tyystin vajonnut unohduksen suohon, joten näin parhaaksi antaa oman panokseni kertomuksen sinetiksi. Jos tämä ei kelpaa, niin keksiköön joku paremman lopetuksen. Kyllä tälläinen luomus ansaitsee arvoisensa loppusilauksen. Olkoon se sitten tällä erää vaikka tämän näköinen!