Miksihän se vatsanahasta vauvojaan kantaa?  Paljon luonnollisempaa olisi ottaa niskanahasta kiinni kuin kissaemo.

Ei ollut käyntikortteja jätetty sillä kertaa.

Olin kyllä nähnyt sen oravaäidin niiden poikasten kanssa jo kerran aiemmin.
Poikaset olivat livistäneet pesästä ja vänkäytyneet meidän varastokopin katon alle.
Mamma sitten hakemaan ne yksi kerrallaan takaisin pesään.

Vaan arvatkaapa millä keinolla?

Oravaemo ottaa kylmänrauhallisesti poikasta vatsanpuolelta kiinni, jolloin poikanen käpertyy lähes karvaiseksi palloksi emon suun ympärille.
Ja siitä vaan kannetaan takaisin pesään!

Kai sitä nyt itsekin aika palloksi menee, jos vatsanahasta ruvetaan kantamaan.

Muuten kaikki myötätuntoni tihkutan auliisti oravaäiskän puolelle. Huh-huh.

Tuttua mulle, Aprilli. Sweet..

Olipa hauska kertomus, tarkistitko, jättivätkö ne käyntikorttinsa lipaston alle,
kun niin hädissäänkin olivat? Tai ei ne hädissään olleet, kunhan vähän kiusasivat Aprillia

Vaihdoin kanavaa tänne, vaikka Rrrape kirjoitteli jo oravasta tuolla ruohopuolella.

Muistui mieleen hassu juttu muutaman vuoden takaa.
Tulin töistä kotiin ja asuimme silloin rivitalossa. Tosin olin sinä päivänä yksin kotosalla.

Oravan poikanen ravasi mua vastaan eteisessä ja hetken molemminpuolisen tuijottelun jälkeen otus vilahti salamana kirjahyllyn alle. Siis orava.
Aukaisin rauhassa oven takapihalle ja tuumailin että kaipa se sinne sujahtaa. Vaan ei sujahtanut. Koska mulla oli myös meno sille illalle, tuntui
että tilannetta pitäisi jotenkin vauhdittaa.

Ja vauhtia myös tuli, uskokaa pois.

Menin siis melomaan harjalla kirjahyllyn alustaa ja samassa jo selän takana vilisti orava häntä suorana suoraan lipaston alle. Lipasto oli sen verran
matala, joten jouduin vaihtamaan pelivälinettä mattopiiskaan. Orava tuli kuin tulikin lähes taljan muodossa ulos, pullautti kokonsa ennalleen ja
säntäsi buduaarin puolelle sängyn alle. Syöksyin perässä sillä seurauksella, että olin vähällä tallata sieltä vastaan tulevan oravan.
Numero kakkonen vilahti jalkojen välistä ja meni.., no mihinkäs muualle kuin kirjahyllyn alle.

Olin jo niin hikinen ja tohkeissani että menin keittiöön juomaan jotain kylmää. Ja tottamooses, pöydän alla pitää jalkapeliä mikäs muu kuin orava!
Rullasi siellä pöydän- ja tuolinjalkojen seassa, edessä ja takana kuin paraskin hippaleikkijä. Ja säntäsi, no tietenkin sinne lipaston alle, kirjahyllyn alus
oli kaiketi vielä varattu. Eteisen ohi olkkariin päin vilahti kylläkin joku matala, ruskea.

Siinä vaiheessa kävi jo mielessä, että näinköhän sitä näkyjä nähdään, tai ainakin monena. Mielessä pyörähteli kaikenlaista pötyä aina sananlaskuista
kompakysymyksiin, kuten: mikä lentää ja laulaa, ilman päätä ja kaulaa? Tai: sillä se lähtee millä tulikin! Siitä johtuen korkkasin vielä kylmän kaljan.

Oravia taisi siis olla vähintään kolme, mikäli nyt niitä laskemaan kykeni kukaan sen paremmin. Etenkin kun olin yksin.
Neuvoa-antavasta juomasta oli kuitenkin otollinen hyöty; jäin ihmettelemään mistä kummasta ne oravat olivat sisään tulleet?

Ja selvishän se, siis tuloreitti.
Pesuhuoneen verkoittamaton ikkuna oli auki ja ovikin hieman jäänyt raolleen.

Avasin siis oven ja ikkunan apposen auki ja sepposen selälleen ja istuin odottelemaan. Kymmenen minsaa oli hiiren- tai sanotaanko oravanhiljaista, ja sitten numero
ykkönen, tai mikä numero lie, luikahti pesuhuoneeseen päin. Toinen piakkoin perässä.
Mutta se viimeinen pikkuinen, se pahnanpohjimmainen oli niin peloissaan ettei uskaltanutkaan seurata muita. Se menikin suoraan takaovesta ulos. Sutimalla.

Disney ei ollut ihan väärässäkään. Oravat ovat aika velikultia.
Etenkin ne kaksi, jotka aikoinaan hoidettiin orvoksi jäätyään luontoon palautuskuntoon. Toinen juttu se.

Tai pelastettu jänis, jota ei lopulta saatu heitettyä talosta ulos millään keinolla.

Että semmoista.