Tässä malliksi Jenni Haukion runo.
On ilta, nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja
merilokki hautoo laiturin tukipuiden alla
kitukasvuiset koivut nyökkäilevät tuulen puuskittaisille kysymyksille
lahdella kaartelee yksinäinen pilkkasiipi
Vastakuoriutuneiden kolmipiikkien parvi lävistää vedenpinnan
tuvan ikkuna huurtuu koiran uteliaasta hengityksestä
lämpenevän saunan lauhkea savu kutsuu kalastajat maihin,
ilta ahavoituu rasvatyyneksi yöksi
nainen vetää saappaat miehen jalasta
rantakaislan päässä huojuu humaltunut sudenkorento
Se ei noudata alku- eikä loppusointuja, joten
se on sikäli helppo luoda, kun ei tarvitse yrittää sovitella sanoja tiettyyn mittaan, voi kirjoitella ne sanat, mitkä mieleen juolahtavat.
Sekä mitallisuudella että vapaamittaisuudella on ollut ystävänsä ja vihollisensa. Mitallista - usein silosäkeistä - runoa itse kirjoittanut yhdysvaltalainen runoilija Robert Frost (1874-1963) on pilkannut: "Vapaamittaisten runojen kirjoittaminen on kuin pelaisi tennistå ilman verkkoa." Vapaamittaisuuden kannattaja, saksalainen filosofi ja runoilija Friedrich Nietzsche (1844-1900) on puolestaan todennut, että säännöllistä runomittaa noudattava runous muistuttaa kahleissa tanssimista. (esim. Wkipedia)
Voin kokeilla tuota omaa runoani Jennin runon muotoon, kunhan ehdin.
Siis jotenkin että
Hiihtelen mäkeä ylös, kohti tunturin huippua.
Kopauttelen silloin tällöin ladun pintaa, aika jäiseltä se tuntuu eikä pehmiä millään.
Tule hiihtämään viereeni, ehdit kyllä vielä ohittaakin minut, on tässä sen verran matkaa jäljellä.
jne.