"Kun muistelen omaa kouluaikaani luokka oli tuttu ja turvallinen ystäväpiiri eikä koulukiusausta juuri tunnettu."

Oktopussin pääkirjoituksesta nappasin tuon lauseen.

Huh, huh, joku nuori kölvi varmaankin kirjoittanut, kun ei kerran tunne koulukiusaamista.

-------------

Silloin kun minä eli seuraavan tekstin kirjoittaja kävi koulua 1950-luvulla ja osin 1960-luvun alkuvuosina, koulukiusaaminen oli sääntö, josta ei poikettu. Jos olit vähänkin nynny, erilainen, pärjäsit selvästi paremmin kuin muut tai mikä pahinta, olit yksinäisyydessäsi viihtyvä tyyppi, niin kiusaaminen oli jokatuntista hupia. No, ei se hupia tietenkään ollut kuin niille kiusaajille.

Luokassani oli kolmannesta luokasta alkaen pikkupoika, "kunkku", joka nyrkeillään nosti itsensä luokan ehdottomaksi diktaattoriksi. Tämä poika kokosi ympärilleen muutaman luutnantin ja tämä porukka piti muun luokan omintakeisessa otteessaan. Vihdoin, tultaessa seitsemännelle, ruotsin kielen opettaja talutti tämän "kunkun" luokasta ulos käytävälle ja huitaisi kaveria oikein olan takaa.

Edellä vain hiukan valaisua siihen, miten minun koulunkäyntiaikoinani koulussa käyttäydyttiin.

Voi niitä hyviä kouluaikoja!

Voin vain kertoa omasta koulustani   Meillä oli lukiossa 2/3 tyttöjä, kun monet pojat lähti ammattikouluihin keskikoulun jälkeen. Ei me ketään kiusattu enkä huomannut ketään kiusattavan. Mutta tämä olikin maalla ja hyvässä koulussa, Pohjois-Suomen vanhin maaseutulukio ... mutta pieniä klikkejä tietenkin oli,  se oli vain sellaista samanhenkistä keskenään roikkumista välitunneilla. Opettajat olivat vaativaisia, ei siinä voitu paljoa muuhun keskittyä, kuin niin läksyihin ja että pääsi eteenpäin.. Heille olen vielä tänä päivänä kiitollinen.


Mietin juuri kovasti, kiusattiiinko ketään. Ei kiusattu.   
Mutta kahdella ei ollut oikein kavereita, ja se vähän harmittaa vieläkin. Toinen oli eräänlainen "ylilentäjä" lähes nero poika. Ja toinen oli kuvankaunis tyttö, jonka nimikin oli vielä Armi.  Ei kiusattu, mutta hänellä ei tainnut olla ketään läheistä tyttökaveria, jonka kanssa kävi vaikka kioskilla ruokatunnilla .. mutta poikaystävä kyllä koulun ulkopuolella. Me muut tytöt oltiin vielä kilttejä.. hyvä, ettei niiailtu enää

Seuraavana vuonna abin jälkeen hän sattui kerran samaan bussiin Ouluun mennessä. Juttelimme ja havaitsin hänet erittäin mukavaksi tytöksi -- ja jo silloin vähän pahoittelin itsekseni, miten sitä voi erehtyä ihmisissä. Me muut tytöt taidettiin olettaa, että hän kuvittelee jotain itsestään sen kauneutensa takia ..

Muokkaus:
Kansakoulussa me oltiin kolme luokkaa samassa luokkahuoneessa, jossa oli ainakin 6 serkkua ja  melkein puolet oli naapureita, joiden kanssa muutenkin tehtiin kaikki yhdessä. Ei kiusattu ketään. Kaksi opettajaa koko koulussa, aviopari, joka asui koulun yläkerrassa.  Kuulostaa edesmenneeltä paratiisilta .. ja niin se taisi ollakin, vaikkei se siltä silloin tuntunut

Moniko koulukiusaamisesta kärsinyt haluaa varta vasten tuoda vanhat ikävät muistonsa uudelleen esiin. Joillekin on ehkä jäänyt pahatkin traumat kouluajoista, joten mielummin ne kai antaisi olla unohdusten kirjoissa, kun levittelee niitä tällä netissä edes turpakäräjillä - varsinkin jos on muutenkin saanut koulussa aikoinaan kunnolla turpaansa.

Nämä kiusaamisasiat ovat niitä juttuja, joita ei yleensä pahemmin retostella, mutta kuin ehkä henkilökohtaisen terapeutin, tai psykologin juttusilla, kun tehdään syväluotaavaa diagnoosia elämänhistoriasta. Vaikka jokainen voi tietenkin vuodattaa julkisesti nettipalstoilla kaikki lapsuusaikansa traumaattiset kokemuksensa, jos oma yksityisyys tai intimitetti ei ole kovin tärkeää.

Moniko tälläiseen i'tsensäpaljasteluun' viitsii lähteä, kun menneet ovat kuitenkin menneitä, ja vanhojen tapahtumien vatvominen ei ole enää suotuisaa missään mielessä. Historian lehdet ovat kääntyneet ja episodit vaihtuneet toisenlaisiin kuvioihin. Menneisyyden taakkoja on turha raahata lastina mukanaan, eli ikävienkin kokemusten yli on päästävä, eikä niiden varjoissa kannata keppihevostella sen pitempään. Itsetilitys on tehtävä ihan muunlaisen henkisen työstämisen kautta, jos se on jäänyt jossain mielessä & jollain muotoa kesken...?!  

Heh, S, saakos ne, joille se ei tuota kovin suurta häiriötä, kertoa omista kokemuksistaan?

Lainaus käyttäjältä: se - 04.10.08 - klo:20:16illoin kun minä eli seuraavan tekstin kirjoittaja kävi koulua 1950-luvulla ja osin 1960-luvun alkuvuosina, koulukiusaaminen oli sääntö, josta ei poikettu. Jos olit vähänkin nynny, erilainen, pärjäsit selvästi paremmin kuin muut tai mikä pahinta, olit yksinäisyydessäsi viihtyvä tyyppi, niin kiusaaminen oli jokatuntista hupia. No, ei se hupia tietenkään ollut kuin niille kiusaajille.

Joo - tämmöistä se meno oli myös minun keskikouluaikanani. Poikkeavia vedettiin tylysti lättyyn. Uusi tulokas ensiksi sakinhivutettiin, että nähdään, onko hänessä ainesta jengiin. Jos piti nk. mölyt mahassa, hyväksyttiin, jos oli kielikello, ei hyväksytty ja sai lisää ... Entisaikoinahan tämä tulokkaiden simputus oli "normaali" käytäntö, mihin eivät edes opettajat puuttuneet. Siinä käsittelyssä [itsekin sain] luonne kasvoi, eikä oltu mitään pullasorsia. Nykyään ei ole enää mahdollista, vaan joutuu raastupaan ...

LainaaLuokassani oli kolmannesta luokasta alkaen pikkupoika, "kunkku", joka nyrkeillään nosti itsensä luokan ehdottomaksi diktaattoriksi. Tämä poika kokosi ympärilleen muutaman luutnantin ja tämä porukka piti muun luokan omintakeisessa otteessaan. Vihdoin, tultaessa seitsemännelle, ruotsin kielen opettaja talutti tämän "kunkun" luokasta ulos käytävälle ja huitaisi kaveria oikein olan takaa.

Näitä kunkuksi pyrkiviä oli, mutta sellaiset [ilmeisen demokraattinen kouluyhteisö ] pantiin kuriin porukkaselkäsaunalla ... ja sitten "otettiin täysvertaisina porukkaan mukaan", mikäli ymmärsivät oman asemansa vähäisyyden - minun kouluaikoinani tällaisa "kingejä" ei suvaittu ... oli sellainen ryhmäkuri. Tasa-arvo.

LainaaEdellä vain hiukan valaisua siihen, miten minun koulunkäyntiaikoinani koulussa käyttäydyttiin.

Voi niitä hyviä kouluaikoja!

Se porukkahenki syntyi kun oli yhteinen "vihollinen" - koulu ja sen opettajat

En tietenkään ole kieltämässä keneltäkään tätä kyseenlaista 'iloa', ilmaisin vain oman mielipiteeni asiasta. Ikäänkuin yleisellä tasolla spekuloin asiaa, ja annoin ymmärtää miten jotkut ihmiset saattavat suhtautua tälläisiin aiheisiin. Puhuin siis enemmänkin henk.koht. kokemuksen äänellä, en niinkään muiden tuomitsemisen kautta. Ei pidä kuitenkaan käsittää väärin kärjekästä mielenilmaisuani, se nyt on tälläistä analyyttistä Tietäjän jorinaa, johon ei kannata sen enempää takertua.

Itse en ainakaan kovin helposti lähtisi kertomaan mahdollisista huonoista koulukokemuksistani, tai muistakaan intimiteettiini kuuluvasta elämänhistoriastani nettipalstoilla, mutta minähän olenkin yksityisyyteni suhteen nykyisin hyvinkin tarkka, ehkä jopa joskus äärimmäisen pikkutarkkakin. Joskus on tullut kerrottua asioita, jotka olisi pitänyt jättää kertomatta, mutta kuten jo mainitsinkin vanhoja on turha liikaa muistella, pelkästään oman mielenrauhansa säilyttämisen vuoksi!

Lainaus käyttäjältä: Aakku - 04.10.08 - klo:20:53


Se porukkahenki syntyi kun oli yhteinen "vihollinen" - koulu ja sen opettajat

Voi, kyllä oli iso ero Aakun koululla ja minun koululla!   Onko pohjalaiset jotenkin eri sortin ihmisiä.. tai no, ehkä pojat harjoittivat jotain tuollaista meidän tyttöjen huomaamatta 

Ihan vähän vaan. Kiusatumpi meistä oli se kaveri joka tunnetaan Laulavana talonmiehenä. Enkä aio näillä ansioilla pyrkiä listaykköseksi niin kuin Sepistä tuli. Jos aion laulaa, ampukaa minut.

Monesti käy myös niin, että kiusaaminen saattaa jatkua systemaattisesti läpi elämän. Se on kenties alkanut jo lastentarhasta, jatkuu kouluajat, työpaikkakiusaamisena, jopa kotona läheisten kesken henkisenä, tai ruumiillisena väkivaltana. Koko elämä voi olla yhtä kiusaamishelvettiä erilaisten yhteisöjen keskuudessa.

Silloin ihminen on tavallaan ajettu nurkaan, jossa häneltä on viety pahimmillaan itseluottamus, ihmisarvo sekä omanarvontunto; joten ei siinä pahemmin enää ole motivaatioita tai intressejä lähteä kokemuksiaan vatvomaan ainakaan julkisesti. Joskus tie vaan nousee pystyyn, eikä ulospääsytietä ole aina näkyvissä. Tälläisiä ihmisiä on luvattoman paljon, eivätkä he saa aina tarvittavaa apua hätäänsä. Joidenkin elämä on jopa pilalla lapsuusaikojen traumojen ja myöhempien kompleksiensa takia.

- Mutta tässä ketjussa tuskin on näistä äärilieveilmiöistä kysymys. Kunhan nyt taas kärjistin asioita enemmänkin psykologiseen suuntaan. Mutta minkä sitä tälläinen kokopäivä-ajattelija analyyttiselle luonteelleen voi. Ehkä sitä on välillä liiankin kärjekäs puheissaan, mutta ongelmat on toisaalta tuotava päivänvaloon, ainakin yleisellä tasolla tavalla tai toisella. Ei näitä ilmiöitä voi aina hyssytelläkään, tai lakaista maton allekaan. Jossain vaiheessa niistä on puhuttava, mutta missä tilanteissa & olosuhteissa, se onkin jo toinen juttu...?!

Olen sellaista havainnut eräässä perheessä, jossa kahdella perheenjäsenellä on pahoja palovammoja onnettomuuden jäljiltä. Jotain vahingossa kuultua lauseen puolikasta tai vain jotain sanaa, rumaa,  ja kokonaiskuva on selvä. Neljän seinän sisällä nimitellään, mutta silti ulospäin molemmat tuntuvat vahvoilta luonteilta. Toinen tytöistä käy jopa töissä taiteen opettajana tyttökoulussa. 
Onkohan tässäkin niin, että siinä karaistuu jos omat veljet nimittelevät.. ja saattaa olla että jopa äitikin suutuksissaan joskus, niin sen tiedetään olevan pinnallista.. koska se perhe tuntuu kaikenkaikkiaan vetävän hyvin yhtä köyttä