Filosofiaa kehdosta-hautaan.

[Ztara]

Entä jos mieli ei vanhenisi vaan jäisi 60-luvulle ja tomumaja siirtyisi kohta 2010-luvulle?

Olisiko tämä se toivottu olotila?

Ei se ole toivottu olotila, mutta menneeseen jämähtäminen on helpoin tapa sulkea mielestään nykyisyys. Kun ei enää hallitse nykyajan vehkeitä ja vempaimia, uusista ajatusmalleista puhumattakaan, on hyvä vetäytyä bunkkeriin ja laittaa luukut kiinni ja alkaa katselemaan mustavalko-teeveetä. Kyllä tämä on kyllästyneen ja vanhan mielen käytöstä selvästi   .

Voisiko uudistuva mieli - siis sellainen joka ei vanhene- haluta jäädä 60-luvulle? Miksi ihmeessä se sellaista haluaisi? Mielihän haluaa uusia asioita (kai?).

Kuten Amie sanoi minusta. Teiniasteelle jäänyt kuusikymppinen.

Mutta hän erehtyi. Olen ensimmäiseen uhmaikääni juuttunut kuusikymppinen.

Olipas hyvin sanottu. Mutta pilaan ilosi kertomalla sinulle, että sinulla taitaa vain olla tavallista parempi muisti. Tavallisesti uhma-ja teini-ikäkin unohtuvat, mutta sinä olet säilönyt kaiken mieleesi ja käytät koko kapinoinnin kirjoa hyväksesi aikajanalla vauvasta vaariin.

[rapevainaa]

[
sinä olet säilönyt kaiken mieleesi ja käytät koko kapinoinnin kirjoa hyväksesi aikajanalla vauvasta vaariin.

Niin valtiomiesainesta. Muistaa kaiken eikä unohda mitään.

Muutimme Kouvolaan kun olin 4,5 v. Tätä aiemmasta jaksosta en muista kuin muutaman jutun. Johtuu kai siitä, että muisti sopeutuu ja voi unohtaa kaikki kärsimykset.  Muisti muuntuu koko ajan. Se vertaa mennyttä tähän todellisuuteen.

Muistikuvia:

* Kun ainut lehmämme tuli lypsylle metsästä, siinä oli isoja sinisiä punkkeja
* Orava kiipesi isoon mäntyyn
* Lähteessämme oli isoja koppakuoriaisia ja mesimarjoja.
* Työnsimme kuulaa veljen kanssa ja "iso hevonen" tuli kohti metsästä ja kipitimme aidan ali.- Niin oli nähty kuulan työntöä kai vapaapalokunnan kentällä.
* Isä järjesti jonkun kaverin kanssa juoksukilpailut palokunnan kentällä. Kun aloin jäädä jälkeen, oikaisin kentän läpi. Veli alkoi itkeä.
* Kun muutimme Kouvolaan, eno ajoi Fargoa ja kiipesin isän viereen penkille. Oli pimeää kun lähdimme. Mulla oli joku mollamaija sylissä.
* Kun Kouvolassa tarttui eka kerran savea saappaisiin., Aloin itkeä.
* Nukuimme eka yön Kouvolassa kutterinpurukasassa.
* Hilja-tädin pellolla kasvoi isoa käenrieskaa. Kouvolassa näin ensimmäisen ahdekaunokin. Se oli tosi kaunis.
Minusta jo tuossa ylläolevassa on kapinansiemen selvästi kylvetty. Muistan kaiken minkä muistan enkä enempää.

[S]

Oman elämänfilosofiani ja psygologiani mukaan olen sillä kannalla; että sisäinen kutsumus vaatii viimeistään elämän puolivälin jälkeen vähitellen ottamaan ulkomaailmasta takaisin sinne uhraamansa energiat ja asettamaan ne palvelemaan sisäisiä intressejä ja tapahtumia, jotka pyrkivät eheään kokonaisuuteen ja kehittymään samalla kypsäksi persoonallisuudeksi. Jollakin pitkälle kehittyneellä mielellä ja minuudella tämä voi tapahtua aikaisemminkin.

Yksilöitymisen päämääränä on, että ihmisestä tulee todellinen ainutkertainen erityisolento, ja jos yksilöllisyydellä ymmärrämme sisintä ja itseyden muodostumista identtiteetteineen, hänestä tulee oma itsensä; iätön, ajaton ja ainulaatuinen persoonallisuus.

Mielestäni vähänkin tiedostavimmissa yksilöissä on pyrkimys sisäistyä, löytää itsensä, sekä olla se mikä oikeastaan on alunperinkin ollut ja elää omasta keskuksestaan käsin. Ihmisellä voi olla samalla tunne ja voimakas kokemus erillisestä persoonallisuudesta, omanlaisena hahmottuneena voimana, joka ei tyhjenny minään, ei sulkeudu siihen, vaan pikemminkin vapauttaa tämän minän sisästään.

Tie tähän keskustaan vie; siten kuin ulkomaailma kypsyneen ja kehittyneen ihmisen kohdalta on osittain eletty ja omassa ympäristössään tajuistunut ja hahmottunut, sisäiseen maailmaan sekä itseyden kohtaamiseen. Mutta ennenkuin itseyden ja minuuden kokonaisvaltainen kohtaaminen voi tapahtua, ihminen tutustuu elämänsä aikana pala palalta näihin sisäisiin osapersoonallisuuksiinsa, erilaisiiin olemuksiin, joissa hänen mielensä ja tajuntansa hahmoutumat ja voimat olennoituvat.

- Näin ajatellen, ihminen kohtaa myös omat varjonsa, jonka asteella yksilöityminen on vaiheessa, sekä lopulta saavuttaa oikean suhteen itsessään olevaan hämärään, toiseen olemukseen, joka taas on sillä varjoisammalla puolella valon takana.

[allekirjoittanut]

....... jos tuolla (esim:) vesipisaralla on identiteetti. ?

Se olikin vertauskuvaksi tarkoitettu, ilmaisemaan sitä miten lopulta olemme toisistamme riippuvaisia ja toisiimme yhteydessä vaikka kuvittelemme olevamme jokainen jotain kovinkin erilaista ja muista erillään. Vesipisaran identiteetistä en tohtisi mennä sanomaan mitään.

Me tarvitsemme toisiamme voidaksemme ilmaista itseämme, sillä me olemme yksilöitä ja tahdomme olla vuorovaikutuksessa muihin kaltaisiimme ja "heidän/meidän" kanssaan ?

Minun "Minä/ni" voisi olla kuten minun mieleni ? Vanheneeko minun mieleni ?

Mikä tai mitä mieli on ?

Kysytpäs sinä vaikeita. Jos sinä olisit vain oma mielesi, niin sitten todennäköisesti kuolisit pois kehosi myötä, koska mieli on ymmärtääkseni aivotoiminnan tulosta ja sammuu elintoimintojen myötä. Jos näin olisi, mielesi vanhenisi kai siinä kuin kehosinkin. Mutta olisi minusta kamalaa ajatella olevansa kirkas mieli kuolevassa kehossa tietäen sammuvansa pimeään ikuisiksi ajoiksi juuri kohta. Minä haluan sen takia mieluummin olla sielu, kuolematon henki, joka kokee ja oppii inhimillisiä kokemuksia mielensä ja kehonsa avulla täälläoloaikanaan. Silloin kirkas mieli kuolevassakin kehossa voi olla onnellinen tietäessään että se vain jättää sen siirtyäkseen eteenpäin, ei pimeään vaan valoon.

"Minä" ei siis ole vain subjektiivinen mielikuva vaikka "minuus" niin saattaa ollakkin.

Minä ei vanhene vaikka "minäkuva" niin kokeekin tapahtuvan itselleen.

Miksi "minä" ei koe aikaa siinä suhteessa ? Onko "minä"-tietoisuutta (tässä ja nyt) ?

[rapevainaa]

Oman elämänfilosofiani ja psygologiani mukaan ........................... joka taas on sillä varjoisammalla puolella valon takana. [/i]

Mikä meikäläiselle on tärkeää, on vapaus, olla tai olla olematta. Kävi siinä kuinka kävi, niin olen sen kuitenkin huolella valinnut.  Kuten Fränkki lauloi, "Kuljin samat tiet kuin muutkin, mutta omalla tavallani. Kun muut arvostelevat tekojani, se on vain merkki, että olen tehnyt sen. Oman tien kulkija on huomattu. Miten muuten voisin tietää, onnistunko.

[allekirjoittanut]

[ Jos näin olisi, mielesi vanhenisi kai siinä kuin kehosinkin. Mutta olisi minusta kamalaa ajatella olevansa kirkas mieli kuolevassa kehossa .

Entä jos mieli ei vanhenisi vaan jäisi 60-luvulle ja tomumaja siirtyisi kohta 2010-luvulle?

Olisiko tämä se toivottu olotila?

Kuten Amie sanoi minusta. Teiniasteelle jäänyt kuusikymppinen.

Mutta hän erehtyi. Olen ensimmäiseen uhmaikääni juuttunut kuusikymppinen.

Jos olet juuttunut jonkun amien sanomisiin, olet saattanut juuttua myös 60-luvullekkin. Kumpi on nolompaa sen saat itse päättää

ps. rokki on 60-luvun helmiä.

[rapevainaa]

Jos olet juuttunut jonkun amien sanomisiin, olet saattanut juuttua myös 60-luvullekkin. Kumpi on nolompaa sen saat itse päättää

ps. rokki on 60-luvun helmiä.

No joo, mulla on varaa tunnustaa tehneeni myös typeryyksiä. Ne ova osa elämää. Pääasia että veri kiertää otsasuonissa asti. Noloja tilanteita en ole koskaan kaihtanut. - No, jälkeenpäin on kyllä vituttanut ja joskus taas ei.

[S]

Vapaus olla sellainen kuin on, se on ihmisyyden korkeimpia tavoitteita. Jokainen itsenäinen kulkija, jolla on saavutettavaa, kulkee omaa tietään ja poikkeaa siitä sivupoluille jos se on tarpeen. Tai sitten on kasvattaviakin kokemuksia joidenkin elämään kuuluvien vastoinkäymisten ja ristiriitojen takia vastentahtoisesti elämän aarreaittaan karttunut, kuitenkin myös rakentavien ja kohottavienkin kokemusten lisäksi.

Tienhaarasta matka jatkuu kuitenkin yleensä eteenpäin ja tärkeintähän on olla matkalla, ei niinkään saavuttaa määränpäätä. Vaikka päämääriä olisikin suunnitelmissa, voi reittien suuntia muuttaa olosuhteiden ja tilanteiden muuttuessa. Elämä itsessään palkitsee ja rankaisee, mutta asioihin ja ilmiöihin voi ottaa oman perspektiivinsä. Omaehtoinen reagointi ja asennoituminen on elämänhallinnan kulmakiviä, muiden manipulointiin ja ohjailuihin ei ole mitään syytä ehdoin tahdoin alistua.

[allekirjoittanut]

Oman elämänfilosofiani ja psygologiani mukaan olen sillä kannalla; että sisäinen kutsumus vaatii viimeistään elämän puolivälin jälkeen vähitellen ottamaan ulkomaailmasta takaisin sinne uhraamansa energiat ja asettamaan ne palvelemaan sisäisiä intressejä ja tapahtumia, jotka pyrkivät eheään kokonaisuuteen ja kehittymään samalla kypsäksi persoonallisuudeksi. Jollakin pitkälle kehittyneellä mielellä ja minuudella tämä voi tapahtua aikaisemminkin.

Millään tavalla halventamatta käsitystäsi mutta eikö ole autuaampaa omastansa antaa kuin ottaa (takaisinkaan)?

Yksilöitymisen päämääränä on, että ihmisestä tulee todellinen ainutkertainen erityisolento, ja jos yksilöllisyydellä ymmärrämme sisintä ja itseyden muodostumista identtiteetteineen, hänestä tulee oma itsensä; iätön, ajaton ja ainulaatuinen persoonallisuus.

Erityisolentokin on erityinen vain suhteessa johonkin tai joihinkin. Kuitenkin jossakin suuremmassa kokonaisuudessa tai sitten vain omassaan ? Missä suhteessa- tai kokonaisuudessa sinun ymmärryksesi ja siten totuutesi mukaan ?

Mielestäni vähänkin tiedostavimmissa yksilöissä on pyrkimys sisäistyä, löytää itsensä, sekä olla se mikä oikeastaan on alunperinkin ollut ja elää omasta keskuksestaan käsin. Ihmisellä voi olla samalla tunne ja voimakas kokemus erillisestä persoonallisuudesta, omanlaisena hahmottuneena voimana, joka ei tyhjenny minään, ei sulkeudu siihen, vaan pikemminkin vapauttaa tämän minän sisästään.

"sinä ja minä-me olemme" ?

Tie tähän keskustaan vie; siten kuin ulkomaailma kypsyneen ja kehittyneen ihmisen kohdalta on osittain eletty ja omassa ympäristössään tajuistunut ja hahmottunut, sisäiseen maailmaan sekä itseyden kohtaamiseen. Mutta ennenkuin itseyden ja minuuden kokonaisvaltainen kohtaaminen voi tapahtua, ihminen tutustuu elämänsä aikana pala palalta näihin sisäisiin osapersoonallisuuksiinsa, erilaisiiin olemuksiin, joissa hänen mielensä ja tajuntansa hahmoutumat ja voimat olennoituvat.

Tuo on kyllä eräässä mielessä totta. Olen lempeämielisenä miehenä joutunut "vaara"tilanteisiin elämässäni jolloin lapseni on ollut kanssani. Tuolloin minä "muutun ehdottomaksi" lastani suojellessani. Vaaran aiheuttajat ovat "tuon" havaitessaan itse aiheuttamastaan paenneet. Muuten selviydyn noista tilanteista olemalla valmis itse itseäni puolustamaan jos on asiaa/pakko.

- Näin ajatellen, ihminen kohtaa myös omat varjonsa, jonka asteella yksilöityminen on vaiheessa, sekä lopulta saavuttaa oikean suhteen itsessään olevaan hämärään, toiseen olemukseen, joka taas on sillä varjoisammalla puolella valon takana.

Niin ymmärtäen on varjoni hyvä, itseäni puolustava.

[allekirjoittanut]

Jos olet juuttunut jonkun amien sanomisiin, olet saattanut juuttua myös 60-luvullekkin. Kumpi on nolompaa sen saat itse päättää

ps. rokki on 60-luvun helmiä.

No joo, mulla on varaa tunnustaa tehneeni myös typeryyksiä. Ne ova osa elämää. Pääasia että veri kiertää otsasuonissa asti. Noloja tilanteita en ole koskaan kaihtanut. - No, jälkeenpäin on kyllä vituttanut ja joskus taas ei.

Kaikki me kompastelemme ennen kuin opimme omilla jaloillamme kävelemään. Minäkin hölmöilen (ja opin). "elämä on laiffii".