Juulin Ikioma

[Juuli Hukkaskukka]

.


MARATOONI

Suvi parastaan yritti.
Eikä jäänyt Yritykseksi.
Kauniita, lämpimiä, olivat kesäiset päivät.  Kesää ja Lomaa vietettiin.
Juuli  sitä Lomaa vietti. PikkuVeikka ei. Katkera oli Veikka.  Minkäs teit.
Ensi syksynä alkaisi tämä Koululaiselämä Veikallekin. Siihen asti oli ilman Lomaa tultava toimeen.
Samoin alkaisi Hiljaisen Jokimerirosvon, Tanelin
Koulu.
Kovin pojat jo syksyä vartosivat, Koululaissäätyyn siirtymistä.
Oli Juuli valistanut, kertoillut, ettei suinkaan ole mikään paras Olotila  ollenkaan, - tämä Koululaisuus.
Piti oppia ja osata.
Vielä oli Juulilla Lomaa jäljellä, ei sopinut nyt kouluasioita murehtia. Eikä niitä murehtinutkaan , vielä olivat uimiset, hypinnarut pallopelit, varsinkin se Naapurin uutuus, Sulkapallo, tärkeimpiä.
Pikkupoikien kanssa, oikeastaan oli vahtina.
Yhdessä Joella pulikoimassa käytiin.
Hankittiin Sininen Väri naamaan.



Nyt sattui niin, tuli Äidille ja Isälle meno Isokaupunkiin. Tapiseeraaja - Enon luo.
Ei otettu tälläkertaa Mukulakuntaa mukaan, vaan hankittiin lapsenvahti, Serkkutyttö Kirkonkylältä.
Vähän vanhempaa vuosimallia tämä Serkkutyttö.
Oli Juuli kovin tätä pestaamista, Lapsenlikkaa, vastaan. Yritti kovin todistella, jotta kaksinkin pärjäisivät, Juuli sekä Pikkuveikka.
Sekä tietysti Nalle-Haukku.
Ei tätä kuitenkaan huomioitu.
Lähtivät LinjaPiilikyydilla Äiti ja Isä Isokaupunkiin.
Tuli Lapsernlikka, - Päivi.

Oli tämä Lapsenlikkatyttö vain muutaman vuoden vanhempi Juulia.
Vaan oli kovin ollakseen.  Hienoa Neitiä piti esittää. Nyt tietenkin myös Aikuista, Määrääjää.
Ei tykännyt asiantilasta Juuli, ei Pikkuveikka.
Heti alkoi Käskytys.
Ei uimaan ilman lupaa, ei naapuriin. Oli Serkun, Päivin, aina tiedettävä, missä kukakin oli.
Ja mitä teki.
Ei noin kovaa vahtia ollut Äitikään pitänyt. Vähän enemmän oli lapsiinsa luottanut.
Vaan ei tämä Hieno Neiti,  - Päivi.
Nalleenkin suhtautui yliolkaisesti.  Koiranrakki, Joutenolija, Kiusankappale. Tämän Nalle tietenkin vaistosi.
Ei Nallekaan mitenkään ystävällisesti Päiviin suhtautunut. Ei alkuunkaan.
Kun Päivi pihamaalle ilmestyi, alkoi Koiralinnassa välitön haukku ja ulina, murina. Irvistely.  Päivi tästä viis välitti, komensi Nalle hiljaa olemaan, mitä Nalle ei tietenkään tehnyt. Niinpä suvipäiviä nyt säesti alinomainen koiranhaukku, Ulina.
Aamulla olivat Vanhemmat lähteneet.
Alkoi jo Iltapuoli koittaa.
Pirtissä istui Juuli. Päivin Seuraneitinä. Ei päinvastoin. Kertoili Päivi kaikki poikakaverinsa, joita tuntui olevan loputon jono. Ei kiinnostaneet Juulia nämä alkuunkaaan..
Pakko oli kuunnella, mitä sanoi Jaska, mitä sanoi Kalle.
Kuinka tykkäsivät.

Äkisti huomasi Juuli Pikkuveikan pihamaalta puuttuvan.
Vaiennut oli Nallekin. Päivi nyt sisällä pirtissä istuksi. Ulos molemmat tytöt Veikkaa huutelemaan.
Ei kuulu, ei näy. Päivi, Juuli  Joelle, uimapaikalle säntäämään.
Ei sielläkään. Isokosken yksinäinen kohina, ärjyntä, vain ylhäältä joelta kuului. Sinne ei Veikka menisi, oli Koskenlaskija-Pentin Melkein-Hukkumisesta lähtien Koskea Veikka pelännyt.
Huudeltiin, etsittiin kaikki puimalan alusetkin.
Ei näy, - ei.
Huomasi Juuli polkupyöränkin poissa olevan. Olisiko Tanelille leikkimään kuitenkin ilman Päivin lupaa lähtenyt. Kiireellä Juuli Tanelille suuntasi, Päivi kotimieheksi, jos sattuisi Veikka ilmaantumaan. Ei ole Tanelillakaan. Taneli kyllä kotonaan oleili.
Nyt iski tyttöihin tosi Hätä.
Paniikki.
Vanhemmat kaukana Isokaupungissa, matkaa oli melkein kuusikymmentä kilometriä.
Eikä ollut puhelinta kummassakaan paikassa.



Ilta joutui, pimeni.
Oli jo Loppukesä
Juuli jo itkua väänsi. Ei ollut tippa kaukana Päivinkään silmistä.
Päätettiin Sulkapallo-Naapuriin turvata.
Vanha-Emännälle sekä Kalle - Sulkapallovaarille asia selitettiin. Oli puhelin tässä naapurissa.
"Oottas ny, mä ku muistele, et sen teitin Enon naapur, minne ne nyt vanhemmat Enollenne meniä, sen nim ois ollu Suikkanen. Pitää ny kumminki heille eli veisvätten sanaa vanhemmille, jot on Poika katosis."
Siinä samassa soi Talon puhelin.
Kalle -Vaari vastaamaan. Nauroipa nyt Kalle-Vaari puhelimeen.
" Se onkii nyt sille tää assii, jot on löytyny se katonnu Pikkuveikka. Ol pyöräilly Isokaupunkii teiti vanhempie peräsä. Ei hätäpäivää kuulema oo. Kovin o vaa väsyny. Olia siin aikamoine reisu vaa pyöräl nin piene miehe ajaa."
Silmät lautasen kokoisina kuuntelivat tytöt Vaarin selostusta.
Oli Veikka Enon luo Isokaupunkiin pyöräillyt. Että uskalsi Veikka.
Valtatiellä kulki jo siihen aikaan melkoisesti autoja, melkoinen liikenne oli. Lisäksi oli tie kapea ja mutkainen. Ei oltu vielä asfalttiakaan lasketttu tiehen, soratietä koko matka oli. Koko Isokaupungin läpi oli pitänyt vielä kovan urakan päätteeksi ajaa.
Mistä muisti osoitteenkin.
Syvä helpotus kuitenki oli.
Ei enää hätää Veikalla.
Hiukka jäi Juulia vaivaamaan, miksi ei Kalle-Vaari Juulia pyytänyt puhelimeen. Lohduttautui, oli puhelin vielä niin tuore keksintö. Olikohan Vaari kuvitellut, puhelimeen voi vain yksi puhelun aikana  puhua. Ei muiden ääni kuluisi.
Ehkei Vaari tosissaan tiennyt.



Parin päästä saapuivat sekä Kadonnut Veikka että Äiti ja isä kotiin.
Eivät Veikalle kovin vihaisia olleet, siunalivat ja ihmettelivät vain. Melkomoisen Yllätyksen Veikka järjesti.
Lähettivät Yläkertaan hiljaisia Kiitoksia.
Oli Veikalla sisua. Sekä kuulemma kova ikävä yllättänyt Veikan.
Jo saman päivän iltana.  Mutisi ja torui Äiti, toista kertaa ei tuollaiselle maratoonille lähdetä.
Autojen alle voi noin pieni pojannaskali jäädä. Hyvinkin voi, säesti Isä, - muodon vuoksi.
Taisi olla Isä salaa ylpeä Veikka- Pojastaan, melkomoisesta Sisusta.
Kuusikymmentä kilometriä. Siihen ei Isä itsekään noin vain kylmiltään kykenisi.
Vaan Veikka kykeni.
Veikka jo pikkupoikana suoritti.
Kylmiltään.
Veikka, 6 - v.

Maratoonari.
.
.

[Juuli Hukkaskukka]

   
LAKRITSI

Oli Juuli pienenä Saita.
Omastaan kiinnipitävä, saita, itara suorastaan. Ja kade.
Ei tullut kuulonkaan että olisi edes koskea antanut kiiltokuviinsa, leluihin, mihinkään omaansa.
Tai pois antanut, lahjoittanut. Taivashan siinä olisi revennyt. Juulin pieneen niskaan tipahtanut.
Väinö- Merenkulkijan askartelemat Nukenvaunutkin suunnitteli naapuriston tyttöpuolisille Mukuloille tuntikorvausta vastaan vuokraavansa.
Sen vuokrausliikeidean tyssäsi Äiti heti alkuunsa.
Sanoi korjaavansa vaunut nukkeineen parempaan talteen ellei moiset haavekuvat vuokraustoiminnasta Juulin päänupista ota haihtuakseen.
Niinpä oli Juulin nukkeaan ja vaunuja ilmaisin lainattava naapurien tytöille.
Kulki vieressä sydämistyneenä, kiukkuisena, suu mutrulla , silmä kovana vahtien.
Naapurin tyttö vaunuja ilmaisin nyt työnsi.
Kiukutti



Tulipa sitten Äidille Puotiin lähtöpäivä taasen esille. Omavaraisia oltiin maitopuolen suhteen,
kaupasta oli kuitenkin haettava monta muuta elintärkeää asiaa, joita ilman ei tultu missään nimessä toimeen, kuten kortilla oleva kahvi sekä sokeri. Sekä tietenkin tärkein, ne Karkit.
Niiinpä sonnustautui Äiti Puotireissulle. Juuli vietiin Naapurin Tädin silmälläpidon, tarkan,
alaiseksi siksi aikaa. Kulki Puotireitti synkän metsän halki oikopolkua, jossa alati olisi Juulia kauppatavaroiden lisäksi saanut kanniskella.




Ihan mielellään jäi Juuli Naapuriin.
Sai sitten tuliaisina Puodista Karkkia. Aina oli saanut.
Äiti palasi , kotiutui Juulikin..
Nyt olikin puotituliaisina Juulin hinkumaa Lakritsia. Sellaisia paperipäällysteisiä pötkylöitä, joissa musta pojan naama päällyspaperissa komeili. Paperitkin säästi, ne sentään menivät vaihtoon rahana kauppaleikeissä. Ei olisi niistäkään itarana luopunut. Pakko oli, jos aikoi leikkikaupasta jotain tärkeää tavaraa ostaa.  Vaikkapa käpylampaita navettaan.
Ollsiko sana kiirinyt Äidin Puotiressusta, Karkeista, naapurin pienen Tanelinkin korviin.
Joka tapauksessa saapui Taneli kyläilemään melkein välittömästi.
Juuli Lakupötkönsä paperistaan kuorittua sai.
Siinä seisoi Taneli nyt ovensuussa.
Odottavan näköisenä Juulin Lakritsia vilkuili.



Tämän tietysti Äiti huomasi.
Huomasi miten Tanelin lakritsia mieli teki.
Kaihoten katseli, ei vain pyytää kehdannut.
Komensi Äiti Juuli antamaan Tanelinki lakitsipötkösta haukata.
Kirvelevin sydämin, PihiJuuli sen salli. Käskystä, ei tietenkään mitenkään muutoin.
Juuli tiukasti, pihisti, Lakusta kiinni piti.
Taneli haukkasi.
KILJAISU
Veret seisottava, ilman täytti.
Juuli se kiljui.
Tiukasta ja nuukasti , pienen kynnen mitalta Juuli Tanelin lakupötkön päästä puraista antanut.
Itara, nuuka  Juuli.
Taneli pelästyi perinpohjin Juulin kiljumista, yhtyi parkumiseeen. Oli Äidillä kaksi kilpaa kiljuvaa mukulaa rauhoiteltavanaan.
Toinen huusi kiukusta.
Ei kivusta niinkään. Ilkeneekin nyt sormiin purra kun toinen hyvää hyvyyttään Lakritsia jakelee.
Toinen parkui säikähdyksestä,.
Ei ymmärtänyt Taneli Juulin sormiakin haukanneensa.
Vihdoin sai Äiti Parkujat, molemmat hiljenemään. Otti ja puolitti tasatarkkaan Lakritsin, toinen puoli Juulille , toinen Tanelille.
Ihme kyllä, Juuli sovinnolla tähän tasajakoon suostui. Tai oliko niin ihmekään. Ei toista kertaa halunnut Tanelin sormiaan pureksivan.
Eikä Äiti olisi enää minkäänmoisia haukkaamisia sallinut.

Seurasi tästä se, sovinnolla Juuli Lakritsit, Karkit kaverin,
paikalle ilmaantuneeen kanssa jakoi.
Oli omat kyntyset vaarassa liikaa nuukaillessa.
Oppia ikä kaikki.
Tämäkin Asia ihan sormenpäitä myöden.

Piti vain ensin sormilleen saada.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


JUHLAKÖRTTI

Oli Suvi.
Oli Enon Syntymäpäivät.
Oli Juuli varttunut. Poikakin olemassa.
Metropolitanissa työssä käyvä, Lokerossa kerrostalossa asustava ansioäiti oli.
Vanhan kaavan mukaan, oli Mummolassa Suviaikaa viettämässä taas kerran koko JuuliJoukkue.
Poika, Haukku, Rottavaari Miuming.
Eipä olisi voinut kukaan kuvitellakkaan muualla Lomaa vietettävän. Olihan  juuli yhden Etelänmatkan Espanjan tumman yötaivaan alle tehnyt. Silloin kadonneeksi Policelle huonetoveri Grand  Lady ilmoitti.
Eipä voittanut se Mummolan lomia, ei ollenkaan.
Siispä täällä ratsasteli Poika Pappahuimannilla, vähääkään Armoa tuntematta. Entiseen tapaan pajupusikossa Taistoja käytiin. Vähääkään Armoa tuntematta, entiseen tapaan, kaiveli Haukku Mummon kukkapenkkejä. Ja päivät pitkät vietti Rottavaari häkissään.
Eikä valituksen sanaa kuulunut.
Nyt kuitenkin oli tullut kutsu Enon syntymäpäiville Iso-Mummolaan, Isojärven rannnalle.
Päälle tietenkin parasta piti hankkiman.
Puettiin Silkkihame.

Arvokkaat, suuret Juhlat olisivat tiedossa Mummolan väelle.
Kovalla tohinalla ryhdyttiin vaatevarastoja katsastamaan, josko löytyisi Juhlaan sopivaa päällepantavaa. Tietenkin kävisi niin, jotta Naisväen kaikki asusteet olivat jo kertaalleen Suvulle esitellyt. Ei siis voisi toista ketaa samoja käyttää.
Ei millään voisi.
Vaan nokkelaa, perin hoksaavaista oli tämä Mummolan Naisväki näissä vaatehtimisasioissa. Eihän nyt joka Juhlaan tarvitsisi uutta hankkia, kalliiksikin kukkurolle kävisi sellainen meininki. Hyvin kävisi laatuun vaikkapa Äidin Juulilta mekko lainata. Ei likikään kaikkia Juulin, itse asiassa perin vähäisiä, mekkovarastoja olleet sukulaiset, Iso-Mummolassa juhlivat, nähneet. Mistä tiesi Suku mikä mekko Äidin yllä oli.
Miehet saivat kelvata entisissä, jo monen juhlan nähneissä tummissa puvuissaan.
Poika sensijaan katsoi tilaisuutensa koittaneen. Juhlan kunniaksi piti saada välttämättä uudet farkut, siniset sekä ehdottomasti vain Jamekset, aidot kelpasivat. Ei kuuloonkaan halpatuontimaan tuote.
Saihan Poika tahtonsa helpostikin läpi. Pappa  eiKultapalaltaan toki uusia farkkuja kieltänyt. Vaikka  farkut, ihka aidot Jamekset, maltaita maksoivatkin. Tottakai, ilmanmuuta, kuului Papan vastaansanomaton lausunto.
Niinpä aurinkoisena, kauniina kovin, koitti Juhlapäivän aamu.
Alkoi Naisväellä vimmattu itsensä Juhlakuntoon laittautuminen.

Viimeisen päälle, TipTop piti naisväen oleman.
Ei suortuvaakaan kampauksessa saanut irrallaan roikkua. Tuntikaupalla istuttiin, ehostettiin, lakattiin, puuteroitiin, harjattiin. Hajustettiin.
Viimein, viimeinkin, tuntien aherruksen jälkeen, oli valmista. Saumat suorassa, hiukset melkoisessa lakkakerroksessa.
Miesväki oli tuntikausia jo valmiina istuksinut, lueskellut, pihamaalla kävellyt.  Manaillut Naisväen perinpohjaisuutta.
Kun Naiset sitten juhlamekoissaan, Äiti Juulin silkkihameessa, pihamaalle ilmestyivät, huomasi miesväki, jotta kannattihan se. Kannatti, kovin olivat kauniita nämä täydellisen muodonmuutoksen kokeneet, kauniit Perhoset.
Kelpasi näiden seurassa hyvinkin, oikein hyvin esiintyä.
Haukku tupaan teljettiin. Äiti mielessään hiljaa toiveen esitti, ettei ihan kaikkia huonekalujen jalkoja tällä välin koloille jyrsittäisi.
Mutta lähdön hetki juhlaväelle koitti. Autoon ahtauduttiin. Poika tällä kertaa etupenkkiosuuden sai. Väitti kivenkovan muutoin uusien Jameksiensä takapenkin ahtaudessa kurttaantuvan. Eikä Kurttu-Jameksissa millään, ei millään juhlia voisi.
Kuskiksi Pappa.
Äitiä ei tällä kertaa, inttämisestään huolimatta, rattiin päästetty.
Oli jokaisella omat, huimat kokemukset tästä Sorateiden Virtuoosin ajotyylistä. Ehjinä haluttiin perille Juhliin päästä.
Pitkän, kilometrikaupalla kestävän ajamisen jälkeen Juhlakalun pihamaalle saavuttiin.



Oli JuhlaTalon pihamaalle jo melkoinen määrä Juhlakansaa kertynyt.
Kerranhan sitä tasakymmeniä täytettiin, oli Eno suuret Juhlat järjestänyt.
Oli katettu pihamaalle , isolle nurmikolla, vastajetulle, Ruokapöytä valkoisin liinoin,  kauniiden pihapuiden varjoon. Paikoilleen hiljakseen asetuttiin ison pöydän ääreen.
Alkoi ruokailu.
Ensin skoolattiin tietenkin Juhlakalun kunniaksi. Pidettiin nämä välttämättömät, Juhliin asiaankuuluvat puheet. Päästiin viimein ruokailemaan. Monenmoiset herkut oli Enon Rouva juhlapäytään avustajineen valmistellut.
Eno oli tunnettu, kova Kalamies. Niinpä kalaa olikin pitopöydässä tarjolla sen kymmeneen sorttiin valmistettuna, arvailla vain sopi mitä oli mikin nimeltään. Kyllä kelpasi Väen juhlia.
Ja  Väki juhli.
Iltasella oli tarkoitus ladossa,  lattian Eno oli tanssitilaksi kunnostanut, haitarin säestysellä tanssahdella. Ruokailun jälkeen, kahvittelun , halusi Äiti kuitenkin puheen Veljelleen Päivän Kunniaksi pitää.
Juhlakansa hiljaa odotti.



Nousi Äiti, - vaan äkisti takaisin istui.
Juhlakansa edelleen vaiti.
Ihmetellen nyt Äitiä tuijotti.
"Tuota, tuota, en nyt puhukaan, Onnea vaan toivotan, Onnea ja Menestystä."
Sai Äiti punoitukseltaan, hämmentyneenä lausutuksi. Mikäpä siinä, olivat juhlijat hieman pitempään puheeseen varautuneet, mutta kelpasihan se toki lyhyempikin. Kun ei kerran pitempää puhetta nyt aikaansaatu.
Jostain syystä
Juuli kummeksuen Äitiä vilkuili. Niin tuntui  tekevän Juhlaväkikin. Mikähän sille nyt oikein tuli. Tyystin kun noin vaikeni. Paikallaan vain hiljaa vielä istui, kun muu Väki jo tanssilatoon alkoi siirtymään, jalalla koreasti pistämään.
Äiti vain istui ja istui paikoillaan.
Juuli kysymään hämmästyneenä, menikö ehkä booli noin pahasti jalkoihin.
" Ole hölmöilemäti. Ei  mennyt.  Vaan otti ja repesi tämä hame, helkutti, kokonaan halki takapuolesta. Pidä nyt siinä sitten minkäänvaltakunnan Juhlapuhetta, hame halkinaisena , takapuoli paistaen. Minkä ihmeen hameen sinä oikein minulle järjestit. Ei ne ennen ole hameet istumisesta repeilleet."
Juuli  nauruun purskahti, oli tosiaan pitänyt hametta melko lailla. Hauras silkki enää repeämättä näitä juhlimisia kestänyt.  Nauru kuitenkin välittömästi tyrehtyi, kun Äiti supatti :
"Milläs tämä Naureksija nyt kuvittelee minun juhlimista jatkava. Takamus vilkkuenko. Allin hameet ovat minulle liian isoja kaikki. Tämä repeillyt körtti enää ompelua kestä. On minun jollain keinolla tästä tuolistakin päästävä pois. Vai kuvitteleeko Hirnuja, että tässä yönkin istuksin. "
Ei kuvitellut, ei ollenkaan näin tapahtuvan. Vaan Juuli nyt varjona Äidin takana, takamusta hipoen, auton luokse asteli. Autossa olisi teippiä, joka nyt ainoana pelastuskeinona hameen paikkamiseen nurjapuolelta koettiin.
Ei lue hätä lakia.
Niin tehtiin. Jotenkin teipit kankaassa loppuillan pitivät. Juuli varmisti Äidin tiukassa vanavedessä, etteivät teipit kävellessä repeilleet. Näköesteenä toimi Juuli.
Kovin olisivat kummeksuneet juhlijat tapausta. Vanhassa mekossakos se Sisar juhlimaan oli tullut. Eikö nyt senvertaa mekkoon olisi rahaa ollut laittaa.
Uusi Mekko juhliin yleensä hankittiin.
Ei tanssinut Äiti Enon Juhlia.
Ei ainuttakaan valssia lattialla pyörähtänyt.
Tiiviisti, tiukasti samalla tuolilla istui koko pitkän Juhlaillan.

Loppui Piina Äidiltä viimein.
Juuli tiukasti vanavedessä  Juhlapaikalta poistuttiin.
Autolle. Kotiin.
Hiljaa istui autossa Äiti. Hipihiljaa Juuli.
Kotona sitten kuultiin.  
Äiti kovaäänisesti ilmoitti mitä mieltä oli Juulin vaatevarastosta. Ja takuuvarmaksi asian ilmoitti.
Mitään ei jäänyt  epäselväksi.
Ikinä ei kuulemma  Juulin rytkyjä enää huolisi. Alasti mieluummin kuljeskelisi.
Hävetä oli saanut silmät päästään.
Takamuksista halkipoikki revennyt Hame.
Viimeinen kerta Juulin rytkyissä.
Ei ikinä enää.

Kulki Juttu Kylällä.
On siinä esimerkillisesti Äidistä huolehtiva Tytär. Koko JuhlaPäivän kulki tiukassa vanavedessä.
Ettei Vanha Äiti vain lankeemaan pääsisi.
Ihan malliksi toisille kelpaa.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


KAUNOTAR

Aikoinaaan  päättyi onnellisesti Hunsvotti-Ripan Tarina.
Niin onnellisesti, Ripa otti ja heivasi tykkänään edellisen heilansa, Alkon, pellolle. Taisipa Pariskunta Maistraatissakin pistäytyä.
Satu pääättyi, niinkuin saduilla on tapana, elivät, jos ei aina niin onnellisinikaan, kuitenkin sovussa elämänsä loppuun saakka.
Tarina riiuusta, sen kestävyydestä, hienosta Alusta, rajusta Lopusta on Jonkinlajin tämäkin.
Hiukan arveluttaa tämän kertominen.  Perästä  sitten kuuluu.
Jos kuuluu.
Eikka, tuttava, tämän kertoi.



Eikka oli jo Ikämies.
Eläkkeellä.  Asusteli Isokaupungin laitamilla omakotialueella.
Asumismuoto josta Nuoretparit, ehkä Ripakin,  haaveilevat.
Oli Eikalla vaatimaton mökki.
Oli oma piha ja sauna.
Pihalla kilpaa auringon kanssa lukuisat kukat kukoistivat, niitä Eikka hartaudella hoivaili. Niille jutteli. Marjapensaissa mehiläiset innolla pörräsivät. Suvea riitti.
Oli idylli.
Eikka oli Joutomies.
Oli aikaa Naapurienkin edesottamuksia seurailla. Naapuriin, jota piti komentopaikkanaan kaksi Viliskanttia, Nuortamiestä, olikin mainio näköala.  Ei häirinneet puutkaan näkyvyyttä naapurin pihamaalle.
Iltapäiväkahveeta nautiskellessaan eksyivat Eikan silmät taas kerran, vahingossa tietenkin, naapurin pihaan. Jopa levisivät Eikankin paljonnähneet silmät.
Nyt oli katseltavaa, oikein nautti vanha mies näkymistään.
Oli naapurin nuorempi Uros saanut viltilleen pihamaalleen oikein todellisen ILMESTYKSEN,  naispuoleisen tietenkin, houkuteltua. Oli vaaleaa pitkää tukkaa, säärtä, ruskeita silmiä ihan yllinkyllin.
Pörräsipä mehiläinen innolla täälläkin.
Viltille, puiden varjoon, oli innokas nuorimies virvokkeitakin, mäyräkoiran rahdannut. Uros tietenkin parhaat puolensa kehui, kaikki hyveensä Neidolle luritteli rakkaudenkaipussaan. Ilmeisesti osan valehteli. Henkka.  Oli jo sinunkaupat tehnyt.  Liverteli ja Neito hihitteli. Välillä kaiketi syömässä käytiin, kuka sitä nyt nälkäisenä jaksaa luritella. Palattiin viltille. Kaunista kesäistä päivää edelleen viettämään,
virvokkeita nauttimaan.
Eikankin korviin matkaradiosta soivan Tangon sulosoinnut kuuluivat.
Täydellistä oli Onni. Oli kuin Pääskyt Pesässä. Tämä Hellupari.
Eikka seuraili tilannetta mielenkiinnolla salusiiniensa rakosista.
Henkka liverteli.
Neito hihitti.
Nyt päästiinkin jo edistykselliseen vaiheeseen. Heittäydyttiin ihan seljälleen viltille.
Henkka varovasti kättään yritti Neidon hamoseen sujutella.



Onnistui.
KARJAISU
Kontusilleen  kuulijansa lennättävä.
Henkka ponkaisi Vieteriukkona ylös viltiltä.
Neito Salamana perässä.
Neito säntäsi tulipalovauhtia ohikulkevalle tielle,
Syöksyi  Henkka karjuen ja kiroillen  perässä. Sora lensi. Vauhti oli hurja. Ikkunoihin, muihinkin yleisöä ilmestyi Pikamatkaa seuraamaan.
Nyt loppui Eikan ikkunasta näkyvyys, ei päässyt selvyyteen kumpi pinkomisen voitti. Henkka näkyi kuitenkin luimistelevan hetken kuluttua kotiaan kohti, neito oli päässyt sittenkin karkuun. Arvasi Eikka kuitenkin Henkan kohta ilmestyvän selityksen tähän roihuavan palon äkkinäiseen loppuun antamaan.
Oikein arvasi, Henkka ovelle ilmaantui, nolona.
"Voi k...leen, ...tanan..tana. Ei  ollut  tyttö olenkaan. Oli mies.
K...ap...e mies. Minä kokeilin. Mies se oli. Ja minä kurja hommasin vielä mäyräkoirankin sen ...tanan kitattavaksi.
Voi.... ..P...kele !"



Eikka purskahti nauruun.
Hetken kuluttua nauroi Henkkakin.
Ei aikonut kuitenkaan Neidon viltille äkkilähdössä unohtunutta
käsveskaa mihinkään suuntaan palautella.
Tulkoon Neito itse veskansa noutamaan.
Mikäli  on Miestä siihen.

Koiraa karvoihin.
.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


EPSANJANMAA

Ensimmäisenä työelämän Lomakesänä
päätti matkustaa JuuliNeito  EspanjaMaahan.
Aurinkorannikolle.
Senorien, senjoriittojen, toreadorien, matadorien, härkien , muletojen maahan.
Kuuman Auringon alle Etelän Maahan.
Kun kerran päätti niin matka myös tehtiin.

Niinpä löysi Juuli itsensä eräänä iltayönä Espanjanmaan Lentokentältä.
Valtava Etelän punainen Kuu hopeisena Etelän tummalla taivaalla. Lämmin, tuoksuva, oli tämä Etelän Maa.
Siitäpä sitten Hotelliin.
Huomasi seisovansa silmäkkäin, kättelevänsä Maailmankansalaista. Todellista, elävää Grand Ladya. Huonekaveriaan. Lady oli jo monet vuodet  viettänyt eläkepäiviään Espajassa.
Lady oli  venäläinen Emigrantti.
Hänen Armonsa, jonka Juuli mielessään Ladyksi nimitti, ryhtyi oitis, lupaa kysymättä, pyytämättä Juulin vt. Isoäidiksi. Otti siipiensä suojaan kokemattoman Matkaajan. Oli todella Juulilla tehtäväänsä tarmolla syventyvä Huojelija. Herkeytymätön.
Ladyn pukeutuminen oli aivan oma Lukunsa.
Vaatisi viikkolehden sivustot kuvaamaan  vaikuttavaa esiintymistä, tyylikkyyttä, asujen vaihtoa.
Ne HATUT. Milloinkaan ei Juuli ollut eikä ole vieläkään, tavannut vastaavaa Desing - Kokoelmaa. Oli sulkaa, harsoa, rusettia, lieriä, kaikki  hienoja. Elegantteja
Lädy oli sormenpäätään myöden LADY.



Opetti Lady Juulipolollle, tämän sangen puuttelliset käytös-, ruokailutavat merkille pantuaan, Hienostoneidon Käytöstavat.  Sukeutui Juulista osittainen Hovineito.
Aamupäivät jäädytti Juuli itseään Rannalla. Ketään muita Aurigonpalvojia siellä ei näkynyt. Oli liian kylmä.  Juuli viis veisasi. Makasi valkealla  hiekalla.
Paleli.
Iltapäivät  kuluivat Uima-altaalla.
Hotellin puutarhassa palmujen varjossa. Ladyn tarkoin valitsemassa Herraseurassa. Tähän armoitettuun Herraseuraan kuului Kauppaneuvos, Vanhempi. Mukaanlukien Neuvoksen Aikamiespojan, Nuorempi, seurassa sujuikin valkoisten liinojen peittämässä, kynttilöiden valaisemassa, Ruokasalissa kaikki ateroinnit.
Tunsi  Juuli itsensä Olutkapakan tarjoilijaksi, kyyppariksi näiden , Ladyn, Neuvoksen seurassa.

Mihinkään et mennyt.
Et mihinkään, ilmoittamatta Ladylle tarkkaa reittisuunnitelmaa. Kellonaikaa milloin palaisit.
Lisäksi osoittautui tämä Neuvoksen Aikamiespoika, Nuorempi, innokkaaksi oppaaksi Juulille eli nyt Juliannalle.
Kuten Lady oli uudelleen Juulin ristinyt.
Syntyi siis täydellinen, hienostunut Seurue.

Julianna  päätti repäistä.
Irrottautui  Aatelisseuruesta. Lähti omille retkilleen. Päätyi Yökerhoon. Tulista Flamencoa. Surullista Fadoa. Mustia EteläKatseita.
Tanssia aamuyöhön.


 
Yökerho ovensa sulki. Huomasi Julianna joutuneensa suomalaisten porukoissa jatkoille hotelliin.
Juhlat venyivät tietenkin aamuun.
Pienessä hiprakassa saapui  Julianna  omaan hotelliin. Sielläpä odotteli hermostunut,  huolestunut, kiukkuinen vt. IsoÄiti, Lady  hukkateille joutunutta Suojattiaaan.
Varsin sekavassa mielentilassa
" Julianna,  Kultaseni.  Kuinka sinä saatoit noin minut huolestuttaa. Olin hirvittävän huolestunut katoamisestasi. Niin että ilmoitin sinut Espanjan Policelle. Kadonneeksi. "
Siis Espanjan POLIISILLE.
Voi Auta Taivas.

Kotiinlähtö olisi parin päivän kuluttua.
Ilmoitus olisi kiireesti peruttava. Ei pääsisi liikkumaankaan ilman pelkoa olkapäähän tarttuvasta Policen kourasta, eikä luultavasti pääsisi normaalia tietä edes maasta pois.
Sen sortin Hoivaaja oli Lady.
Lady puihui Espanjaa.  Peruttiin tehty Ilmoitus. Sitä ennen vaati Lady kuitenkin juhlallsen Vakuutuksen, ettei tämä vaarallinen Harharetki toistuisi.
Toistu, - Ei.
Vannoi nyt kiukkuinen Juuli.
Ei halunnut uutta Etsintäkuulutusta kontolleen.
Niinpä sujui, loppuloma Aurinkorannikolla oikeastaan sangen miellyttäväksi osoittautuneiden Ladyn, Neuvoksen sekä Aikamiespojan  Huomassa ja Varjeluksessa.
Olipa lomasta hyötyäkin. Korjaantuivat Juulin varsin puuttelliset Pöytätavat.
Hienostuneet nyt oli.



Lipaston laatikkoa kaivellessa sattui silmiin  Espanjanmatkan aikainen taskualmanakka, johon lyhyitä lausahduksia kunkin päivän kohdalle mahtui.
Luki :

1. PÄIVÄ. Ei sada. kuuma. Lähtö Seutulasta.

2. PÄIVÄ: Sataa. Perillä Espanjassa. Iltap. ei sada. Rannalla 2 t.  Yksin, ei muita. Kylmä. En ruskettunut. Ruokailut Vuorineuvos & Pojan kanssa. Sama pöytä. Yökerho myöhään. En tanssinut, sanoin olevani saksalainen. Huonekaveri Grand  Lady paheksui.

3. PÄIVÄ Sataa. Iltap. ei sada. Rannalla 2 t., yksin, ei muita. Kylmä. En ruskettunut. Ruokailut Vuorineuvos & Pojan kanssa. Sama pöytä. Yökerho myöhään. En tanssinut. Lady paheksui.

4. PÄIVÄ. Sataa. Iltap. ei sada. Rannalla 2 t., Kylmä. Yksin.  Ei muita. En ruskettunut. Espanjanpoika myi simpukankuoria. Annoin pesoja, en tiedä kuinka paljon. Poika tuli hyvin iloiseksi. Ruokailut Vuorineuvos & Pojan kanssa. Sama pöytä. Yökerho myöhään. En tanssinut. Lady paheksui.

5. PÄIVÄ. Sataa. Iltap. ei sada. Kävin Malagassa. Kylmä. En rusketu. Otti Vossikkakuski kuvan.
Istun vossikassa. En ajellut. Annoin pesoja. En tiedä kuinka paljon. Kuski tuli hyvin iloiseksi. Ruokailut Vuorineuvos & Pojan kanssa. Sama pöytä. Yökerho aamuun. En tanssinut. Lady sekä paheksui että oli oli ilmoittanut Policelle kadoneeksi. Perui Ilmoituksen.

6. PÄIVÄ. Sataa. Kylmä. Kotiin.

7. PÄIVÄ. Ei sada. Kotona. Kuuma.  Rusketun.

Lisäksi tipahti kalenterin välistä Äidille postittamatta jäänyt rantamaisemakortti.
Luki :

" Heipsan, Äitikkä.
Hyvin meni matka. On hienoa täällä, kuuma. Hieno hotelli ja mukava Huonekaveri.
Oikein on monenlaista menoa ja meininkiä. Rusketun.
Ihanaa.
Terveisin.
Juuli. "

Niin.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


NÄKÖRATIO

Oli saapunut KotoPirtin Kyläkuntaan,
Syrjäkylään uusi  Ihme  IsoMaailmasta.
Näköratio eli Televiissio.
Niin sitä Hienommat Ihmiset kutsuivat.
Isän Serkkumies, Isotalollinen, sen ensimmäisinä talouteensa hankki. TeleviissioPuotilainen, Edustaja, ovelle ilmestyi.
Siitä lähtien oli Isä kuin kissa pistoksissa. Puhui ja laklatti jatkuvasti, alati, tästä Ihmehärvelistä.
Kuva liikkuvana, juoksevana pirtin nurkkaan saapui siinä Laatikossa. Taisi olla  Serkkumiehelleen kade. Elokuvat, niissäkin liikkuvat hahmot sekä tapahtumat jo kauan olleet tuttuja, mutta että tämä Ihme
jokaiseen tölliinkin oli mahdollista saada.
Jankutus sen näkemisestä Isotalollisen pirtissä paikanpäällä jatkui. Jäyti ja kaiveli  Isän sielua pohjamutia myöden. Liekö yölläkään enää nukkunut.  Unta Ihmeestä näki.  
Aamusta iltaan, illasta aamuun pulina, jankkaaminen jatkui.
Lopulta petti Äidin sinni.

Kuului :
"  Sinne mennää ja just tästä paikasta sinne Serkkumiehelle. Yhtään en enää tuota samaa virttä kuuntele. Nyt justiinsa mukulat takit päälle, Nyt lähetään. Tästä paikasta. Juuli Isän, Pikkuveikka Äitin tarakalle. Hopoti, Hopoti. Kiire, Kiire. Äiti ei enää yhtään vitkutelua hyväksy."
Aiheetonta oli hopotus. Kukaan ei taatusti vitkutellut.
Niin lähdettiin Isotalollista kohti isotietä pyöräilemään.
Kaunis oli taasen syksysää.
Juulin lapsuudessa kaikki ilmat olivat. Tuli taivaalta sitten vaikkapa äkeitä. Nyt kuitenkin Aurinko loisti. Värikylläiset syksylehdet hehkuivat.
Polki Isä hirmuista vauhtia.
Kiire Televiission näkemiseen oli.



Saavuttin Isotalon pihaan.
Suureen avaraan tupaan astuttiin.
Jalat moneen kertaan rappuhavuihin hangattu. Oli Isotalon Hetti- emäntä kovin tarkka siisteydestä. Pitäjänkuulu.
Nyt pitäisi Juulin Suuren Unelman, pilvissä tähän asti liidelleen, toteutua. Vaan eipä vaan Juuli mitään erinomaista pirtissä huomannut. Ei, vaikka kuinka tarkasti joka nurkan, ovienkin tausta tiirasi.
Ei mitään missään , ei.
Poru jo  kurkkua kuristi.
Vaan Hetti- Emäntä, ystävällinen, ilmoitti:
" Jaa. Tytär ihmettellee, miss se Näköraatio o. Tuolha se o nurkas tuon valakose liina ala . Pittää olla pöytätuuki, jot ei aurinko pääse lassii haalistammaa. Ei tuu siel mittä viel kahtee tuntii, ohjelmaa valmistelloot siel. Mut sit tullooki Rinsessa Ruusune. Hää jok ylenaikaa nukkuup. Ja Rinssi sitte herättellee."
Juotiin kahveet, Otto-Isäntä, äkkipikaisuudesta, kiukkuisuudesta kuulu, ei malttanut taaskaan olla ilman sanomisia:
"Kuka se taase tuo kohvi noin kuumaks keittänt, joha täs suuvärkki pallaa."
Hetti- Emännälle tuttua tämä oli. Tokaisi vain jotta kahvia lienöö aika vaikia kylymäks kiehuttaa.
Oli tavattoman pitkä tämä kaksi tuntia Juulille, kuin nälkävuosi. Ei tosin  mitään nälkävuosista tiennyt, oli vaan Aikaisten kuullut puhuvan.
Pikkuveikka veteli unia Isotalon sivustavedettävällä puusohvalla. Ei tiennyt Juulin pitkistä minuuteista tuon taivaallista.
Mutta nyt.
Nyt alkoi tapahtua.



Nousi Isotalon Poika leveän, honkaisen pöydän penkiltä.
Vilkaisi Taskunaurista.
Varmisti vielä Ajan isosta kaappikellosta.
Totesi AJAN koittaneen.
Televiissio sopi siis avata.
Hetti-Emäntä huolellisesti pöydän kulmalle pellavaisen, valkean pöytäliinan, Televiission suojana olleen laskosti.
Näki Juuli elämänsä ensimmäisen Televiission.

Ruskea, iso, ovellinen Laatikko.
Ovet avasi hitaasti, varoen Serkkupoika, näkyviin tuli musta Lasiruutu. Sellainen vähän ulospäin pullistunut oli. Katseli Juuli simät pyöreinä, mitänhän nyt seuraa. Ei tuosta ainakaan mitään liikettä eikä puhetta tullut.
Isäntä oli Talon Koneenkäyttäjä. Ei saaneet muut Televiissiota käynnistää Nappulasta, joka alalaidassa mustana kiilteli.
Harkiten, huokaisten , painoi Isäntä Mustaa Nappulaa.
Ja silloin näkyi, mutta ei ollenkaan mitään ihmisiä. Näkyi Juulin pettymykseksi vain salamoita, harmaata kuin lumisadetta. Kuului melkoinen Rititä ja Pauke.
" Hajosiko se, menikö se nyt rikki,  "   hädissään kiljaisi Juuli.
" Älä huolehi, eipä vaine. Tekköö alussa aina nuin. Ennenku päässee lämpimäks ja ihmisset sielä valamiina paikoillaa olemaan. Sit alakaa ohojelema"
Rauhoittui Juuli.
Nähtäisiin sittenkin jotain.

Alkoi viimein Rinsessa-elokuva.
Juulille Ihmeiden Ihme.
Silmät suihtirenkaina kuvaa seurasi.
Ei taatusti päässyt yksikään liike Ruudussa, se oli Lasin nimi, ohitse. Musta ja valkoinen oli kuva.
Mutta eipä päässyt Aikaisiltakaan.
Herkeämätättä ruutua, kuvaa tuijotettiin. Ja hiljaa, hipihiljaa piti olla kaikkien. Pirtissä kuului vain Televiission ääni sekä kaappikellon raksutus. Hyvä kun Juuli kunnolla hengittäkään uskalsi.
Loppui  elokuva aikanaan. Isäntä vakaasti, harkiten Mustasta Napista taas painoi..
Pimeni Laatikko..

Hetti-Emäntä Televiission taasen pellavatuukin alle huolella peitteli. Kahveelle kuului taas käsky.
Jostain syystä kyläillessä Isotalossa,  SerkkuIsäntä toistuvasti halusi kuulla Pikkuveikan Lauluesityksen.
Ei voinut tätä laulutemppuilua Juuli käsittää. Juulista,  myös Aikaisista Pikkuveikka lauloi pahasti päin seiniä. Ei ollut nuotista tietoakaan.
Oli Näköradiota annettu katsoa.
Ei kehdannut Äiti kieltää.



Riipaisi PikkuVeikka päästään lippalakin.  
Oli  kerinnyt laittaa.
Asettui ryhdillä Pikkumiehen Lauluasentoon.
Aloitti:
" Suutarinyttären pihalla kasvaa kaunis pihjajapuu, suutarintyttären aitasta kuuluu kuiskaus, eikös... "
Silloin näki ilmeisesti, naamasta päätellen, Äiti muutakin kuin suutarin kuun.  Käski  Veikkaa hetipaikalla vaikenemaan.  Siististi laulamaan.
Alkoi nuotin vierestä virittyneen Esityksensä Veikka uudestaan.
"Kun minä oli pikkuinen Poika, tuli tyttäret mieleheni. Mamma otti vitsan ja rapsutteli, kyllä tyttäret mielestä..."
Ei ehtinyt pidemmälle.
Äti suoraastaan rääkäsi, naama punaisenkirjavana.  
Tämä Laulanta loppuu  nyt.
Just tähän paikkaan.
Meidän sakki poistuu välittömästi Kotiin lauleskelemaan.
Isäntä tiesi erittäin hyvin Väinö-Merenkulkijan sekä Ylykämies-Wilijamin opettaneen Veikalle, Älyämättömälle, nämä laulut Äidiltä salaa. Kieltänyt Äidin kuullen laulemasta. Ei Veikka tiennyt ettei sovi kylässäkään näitä lauleskella.
Isäntä-Otto nauroi. Suu levällään hohotti.
Äiti vihainen kuin ampiainen.

Kotiin jonkinlaisessa , välttävässä mielentilassa pyöräiltiin.
Eipä Veikalle vihaisia enää oltu. Mitään tämä ei tiennyt pahaa tehneensä.
Oli  Juuli asiasta tiukasti asiasta toista mieltä. Oikein tarkasti Veikka tiesi.
Oli aina tiennyt. Veikka.
Nukkumaan.
Valot , Tilley-lamppu, kaasuvalo, sammuksiin.



Unessa seikkaili Rinsessa Juuli Rinsessalinnassa. Kukki kukat, puro solisi. Lauleli. Kukkia kedolta keräsi.
Aamu koitti, aamupuuro. Pöydässä kuului sitten Isän päätös.
Ei vastaväitteitä sietänyt.
" Meille ostetaan sitten heti TELEVIISSIO. "
Ja ostettiin.

On siitä lähtien töllö Juulin nurkassa seissyt.
Ei mikään ihme enää ole.
Hyvä kun avata viitsii.

Silloin tulee Rinsessa Ruusunen.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


Oli Suvi.
Niinkuin kuului Suveen, paistoi Aurinko. Laulelivat linnut.
Oli Loma KoululaisJuulilla.
Vaan ei ollut Loma Pikkuveikalla. Ei ollut koulussakaan vielä, mitenkä sitä voi Lomaakaan saada. Ei  semmoinen peli päinsä käy. Tämän tasantarkkaan Veikka tiesi. Oli kiukkuinen ja kade. Vaan ensi kesänä jo olisi Veikallakin tämä, - Loma. Ei vaan millään olisi Pikkuveikka malttanut odotella.
Kaikki kesäleikit otettiin täysmääräisinä nyt käyttöön. Uiminen, hypinnaru, hiekkaleikit sekä nyt Metropolitanista tämä hieno Uutuus, Naapurin Sulkapallo.
Minkä Kalle-Vaari sittemmin suuhunsa onnistui pyydystämään.
Mikä  sitten vasta ihan lääkärissä irti saatiin.
Odottipa Juulia sekä Veikkaa tänä Suvena kuitenkin Yllätys.



Tuli taloon Koiranpentu.
Nalle - Haukku.
Pieni pentu oli vielä.
Oli jo pitkään puhunut Isä koiranpennun ottamisesta. Oli Isä oravia metsästellyt. Niistä siihen aikaan turkista vielä pyyntirahan Vallesmanni maksoi. Lisätienesti oli sekin pieneen talouteen. Oli ollut pitkä sota .Ihmisen elivät suoranaisessa tavaroiden puutteessa.
Oli Pula - Aika.
Juulin eikä Veikankaan olemista se haitannut juuri ollenkaan, ei osanneet kumpikaan mitään vaatiakaan.
Mutta nytpä tuli tosi yllätys, - Koira Taloon.
Näin suurta  yllätystä, ei kumpikaan osannut unissaankaan kuvitella. Ei hurjimmissakaan kuvitelmissa.
Isä pahvilaatikossa pyörän takana kuljetti.
Pirttiin kantoi Laatikon.
Lattialle laski, pientä, kovin pientä uikutusta sieltä Juulin sekä Veikan korviin kuului.
Ryömi ulos laatikosta ruskea, kovin oli pieni vielä.
Koiranpentu.
Lasten riemu kattoon kohosi.
" Minä...minä... minäpä.. minä.."
Silitys-, sylivuoroista Iso Riita syntyi.
Näin tuli Nalle-Haukku taloon. Ja jäi.
Heti tuli nimikin Pennulle, Nalle se oli.
Nalle oli ruskea, sekarotuinen. Äiti kuulemma Lapinkoira, väitti Isä. Nallen isästä ei sensijaan ollut minkään valtakunnan varmuutta, ei tietoa. Oli mahdollisuuksia monta, kaikki syntymäpaikan ympärillä päivystäneet kylän Poikakoirat
Ollenkaan ei ollut rodulla merkitystä.
Oli pääasia että  Koira oli.

Juuli tahtoi välittömästi Pennusta Haukkuvauvan.
Veikka Poliisikoiran.
Juuli suunnitteli jo hetimiten Pennun nukenvaateisiin pukevansa, ympäri pihaa nukenvaunuissa työntävänsä. Tuttipullolla maitoa juottavansa. Vuokraisi sitten vaunujen tuuppaamisvuoroja naapurin tytöillekin.
Veikka taas uumoili Nalle -Pennusta Poliisikoiran kouluttavansa.
Nallen avulla sitten monet rosmot, ilkityöntekijät kiinni saataisiin. Vankilaan ristikon taa,tiilenpäitä lukemaan, toimitettaisiin. Tulisi Veikasta kuuluisa Rosvojahtimies, Vallesmannikin kädestä kiittelisi. Monet Prenikat saisi, Kunniamaininnat. Veikka.
Taisi olla Äiti ainoa, jolla ei Nalle-Pennun varalle suunnitelmia ollut. Kunhan nyt syömään alkaisi Pentu. Talosille ryhtyisi. Kotiutuisi.
Toinen joka hiljeni, oli kerrassaan hiljaa, oli Mirkku-Kolli. Uunin päälle vauhdilla säntäsi, sieltä tulokasta silmät viiruina arvioi. Kovin totesi mitättömäksi, vaarattomaksi, päiväunille tätät hyvinkin jouti.
Ei väliä, olkoon.
Suureen ääneen kailottivat lapset suunnitelmiaan. Nämä toiminnot kuitenkin saivat yllättäen tyrmäävän vastaanoton Isän taholta jo suunnitteluvaiheessa.
"Ei tule kuuloonkaan. Koira ei ole leikkikalu. Silittää saatte ja vielä vähän sylissäkin pitää. Mitään nukkea eikä rosvokoiraa siitä ei tehdä.
Isä hankki sen metsästyskaveriksi, oravia ja lintuja haukkumaan.
Ei mihinkään muuhun tarkoitukseen. Selväksikö tuli,- mitä ? "
Selväksi tuli, ihan, - Selväksi.
Oli Isä niin painokkaalla äänellä Pennun tehtävän julkituonut.
Pettynyt oli Juuli, pettynyt oli Veikka. Vaan eipä kauan pettymykset kestäneet. Kaiken huomion vei nyt Nalle-Pentu. Leikkisä oli ja aina iloinen.

Kuinkas muutenkaan, oli sana kiirinyt Naapurimökkiinkin, Hieroja-Annin Suluhasen, tämän Wilijami Ylykä-miehen, korviin. Tietenkin tuli Wilijami Pennun katsastamaan. Sankasta kuusikosta ilmestyi taasen Wilijami-Ylykä, polkupyöränsä yli sarkaojien rahtasi, linnuntietä. Kertoili sitten maalikyliin polkaisevansa, apoteekkiin taas.
Pennun ensin katsastaa, oliko tästä ollenkaan Koiraksi kasvamaan, ei kaikista likikään ollut, kuulemma. Epäili ääneen, olikohan tästäkään. Hieroja -Anni oli Terviisiä laittanut, oli elämänsä aikana useitakin koiria ehtinyt näkemään, eipä nyt mokomaan ihmettelemään jouda.



Vaan tulipa Wilijami-Ylykä.
Pihamaalle parkkeerasi pyöränsä.
Tupaan astui, rehvakas Wilijami.
Hurjan haukun, oikein vihasen rähinän, nosti Nalle - Pentu Wilijamin nähdessään. Pentu rähisi, haukkui kaikki pienet, vaivaiset niskakarvat pystyssä.
Pikkuinen, punainen Kita levällään Ylykä-Wilijamille irvisteli.
Isä yritti toppuutella Pentua, kielloista tämä vaan lisää innostui.
Haukkui, rähisi, välillä uikutti, kaikin äänivaroin.
Hermostui jo Wilijami Pennun rähäkkään, hieman kai suutahtikin, puhkesi puhumaan Wilijami :
" Vaan oot sie eto elukka. Mikä sie oikei kuvittelettii olevais. Sie et oo, kuule mikkää. Tää poika ko on Iso, Vihase Jellonankii kesyttänt. Kuonolle silpasin, jot älä käy siekää isottelemaa minnuu, Wilijamii. Mie oon kuule Jellonankesyttäjä. Sie et oo mittää. En mie sinnuu pelekää."
Oli Isä sanomaisillaan , muistuttamassa maa-ampiaisten kanssa mittelystä, jokikarkujuoksusta, joessa tuntikausia istuskelusta, vaan ei ehtinyt.
Wilijami otti ja läpsäytti Pentua kuonolle.
Pentu suuttui, vihastui nyt todella.

Iski kiinni Wilijamin housunpuntilla verhoiltuun jalkaan.
Iski kiinni pienillä, naskalinterävillä hampaillaan.
Karjaisi Wilijami, ilmeisesti olivat naskalihampaat syvälle voimalla purtu :
S...tanan rakki. Nyt siun otti ohraleipä. Siut mie tapan. S..tana...tana.. Ai , ai ko käyp kipiäst.
Mite noipien elikko..."
Tapaili Wilijami vyötään irti. Yritti potkaista.
Pentu ampaisi kiinni Wilijamin jalkaan, - uudestaan.
Samaan jalkaan vieläpä.
Nyt kiroili Wilijami jo melkoisin äänivaroin.
"S..tana...tana... mie , kuule, mie, mie tapa.."
Vaan nappasipa Isä Pennun kainaloonsa. Suuttuneena Wilijamille Pennun räpsäisystä karjaisi,
nyt tosi Vihainen :
"Lähe mökkiis. Ala painua. Heti. Niinkuin olis jo. Tuli persiissäs. Sinä et täällä pieniä, et kenenkään, koiranpentuja läpsi. Etkä takuulla tapa. Usko hyvällä. Nyt lähe. Heti."
Ja lähti Ylykämies.
Vilkaisi vielä lähtiessään vihaisen, murhaavan silmäyksen Nalle-Pentuun.
Näytti Juulista ainakin ihan siltä kuin olisi virnistelyt Pentu.
Salaa.

Wilijami lähti.
Ovi melkein karmeistaan irti pamahti.
" Ja mie mään. Vaan jos tuon elikon yleisel tiel tai maal tapaan, sil käykiin tosi huonost. Noutaja tulloo, välittömäst. "
Laski isä Pennu lattialle, totesi ettei pentu niin kauas kuin Wilijamin ulottuville suunistaisi, ei ollut huolta.
Nalle - Haukusta sukiutui, huolimatta Isän kielloista, lasten varsinainen Ihastus.
Riitakin saatiin silitysvuoroista toisinaan aikaiseksi.
Oli Perheenjäsen tämä Nalle - Haukku.
Kehittyi vahva, rohkea, reviiriään tarmolla puolustava, uskollinen Talonvahti, Iso Koira. Kasvoi Pienestä pennusta oiva oravakoira. Lintukoira. Lapsia ihan kieltelyyn asti puolusti.
Puolusti muitakin, jopa Mirkku-Kollia.
Tuli toimeen kaikkien kanssa.

Paitsi tämän yhden,
- Wilijamin,
- Ylykämiehen.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.
Kiitos Tiistai. Ei tätä oikein voi Teokseksi nimittää. Pikkuisen tökkii. On liian hieno.
Lapsuusmuistoja. Aikaisenkin Juuli tonttuiluja kerätty. Sekä kuluu Aika että pysyn suht`koht tolkuissani.
Mutta Kiitos nimityksestä kummiskin.
Kyllä mie keskustelisinkin, oikeinkin mielelläni. En  politiikkaan  sekaannu.Tulee noita Irvimisiä, on riittämiin ilman  että minä siellä enää persoonassa esiinnyn.
Täältä Luolastani ilmaannun kun Irvimiset loppuu.
Jos Ikunaan loppuu.

[Juuli Hukkaskukka]

.


REKKARIT

Tuli Syksy.
Alkoi Juulin Koulu.
Niin alkoi nyt kauan kaivattu, jopa unta yöllä nähty, Pikkuveikankin Koulu.
Hyväksyttiin vihdoin tähän korkea-avoiseen Koululaissäätyyn Pikkuveikka.
Oli Veikka onnessaan, oikein tukehtua tärkeyteen meinasi. Asiaa auttoi myöskin se, paras kaveri naapurin Taneli,  Hiljainen Merirosvo, oli Koulutaipaleen myös aloittanut.
Oli tämä hiljainen Taneli, paitsi paras kaveri leikeissä, myös Kulmakunnan paras Tappelija, minkä vuoksi Veikka Tanelia arvosti. Nämä nahistelut kuitenkin heti sovittiin, ei kaunaa pikkupojat kantaneet.
Oli  Juulilta yhdessä hujauksessa mustasukkaisuus hävinnyt. Syynä oli yksinkertaisesti hypinnaru, hypinnarun pyöritys.
Kovin epäili  Äidin Veikalle painavan mielipeensä julki tuoneen. Tiettyjä seurauksiakin ennustellut saapuvaksi, mikäli ei sujuisi Veikalta tämä hypinnarun pyöritys.
Sujui se.
Juuli hyppi. Veikka, tosin naama happamana, pyöritti.
Vaikka irvistelisi, kunhan pyöritti, oli Juulin vankkumaton mielipide.
Kesä oli kauniina ilmojaan lahjoitellut väelleen, heinätkin , kaikki elot jo korjuun saatu.
Niin sitten koulumatkakin kauniissaSyyssäässä aloitettiin.

Oli taas Hankaluus Veikan Auvoiseen Koulunkäynti-Onneen pesinyt.
Oli perinyt Veikka Juulin vanhan, ennestäänkin vanhan, sinisen polkupyörän.
Juulille nyt uusi Uusvanha hankittu, suurempi, kasvanuthan oli  Juulikin..
Veikka ei tahtonut vanhaa pyörää, riiteli, murjotti. Kieltäytyi jopa Kouluun menemästä sillä Romiskolla.
Kaverit nauraa, -  tekosyyllä.
Vaan ei tehonnut nyt mikään Vanhempiin. Ei ollut varaa hankkia kahta pyörää, hintaa oli sodan jälkeen vanhoillakin pyörillä, hyvä jos onnistui saamaan.
Veikka nuristen suostui kohtaloonsa, ei kun ei tullut uutta Pyörää.
Niinpä sitten poljettin koulumatkat, kumpikin vanhalla pyörällä.

Hyvin lähti alkuun käyntiin  Veikankin koulutaival.
Innoissaan oli uusista kirjoista. Nyt oppisi sen kallisarvoisen lukemisentaidonkin, saisi itse Aku-Ankkansa, Tex Willerinsä luettua.
Ei ollut ottanut Veikka huomioon yhtä, tai ei montaakaan asiaa. Oli itse opiskeltava, opeteltava tämä lukeminen. Ei se Opettajan sanojen, vain puhumisen perustella päähän lukutaito iskostunut. Ei oppinut kuuntelemalla pelkästään lukemaan. Oli itsekin ajateltava.
Tämä oli  Veikalle yllätys.  Paha yllätys.
Nyt tahtoi Koulun jälkeen käydä niin, läksyt tuppasivat jäämään toiselle sijalle. Harrastukset, ne entiset elintärkeät, ennallaan yritetiin pitää.
Ei niistä olisi tingitty. Ei ainakaan läksyjen takia.
Niinpä jatkoi Veikka harrastamissaan, Taneli hyvänä , samoin kyllästyneenä tavaamiseen, kouluun ylipäätään, perässä kulkevana seuralaisena.

Oli Vahempi Väki Poikia tarkoin valistanut, ei ollut Joessa kalaa.
Ei ollut koskaan ollutkaan, eikä tulisi. Ei sopinut lujaa paikkakpaikoin virtaava, mustanpuhuva vesi kalojen elinpaikaksi.
Tätäkös Pojat uskoivat. Tuntikausia istuttiin onki kourassa joen penkereellä. Mitään ei koskaan saatu.
Ei kalan kalaa.
Tosin väitti Taneli kivenkovaa, kaksikin eri kertaa , Kyrmyniska Ahvenen kivenkolossa Tanelia tiiranneen. Ihan suoraan silmiin tiirasi. Olipa Taneli osannut lukea Isokalan suusta tai kidasta  sanatkin.
"Sinä vain kuvittelet minut onkivasi. Vaan ei käy laatuun semmoinen."
Näin kertoili Taneli, silmät lautasen kokoisena.
Niin pojat onkivat, ei sintin sinttiä.

Toinen Himo oli autojen, läheisellä valtatiellä ohi ajavien  rekisterinuomeroiden keräily.
Tähän oli ollut vaikeata saada lupaa vanhemmilta. Vakavien lupausten jälkeen, ei ajotielle sitten mennä, penkalla istutaan.
Tietä ei saisi ylittää.
Pojat saaneet vihdoin luvattuaan luvan. Oli istuttava Kotopirtin puoleisella tienvarrella.
Tämä oli  harrastus numero Yksi. Heti kahvipaketista saatavien auton keräilykuvien jälkeen. Nämä liimattiin kaupasta saatavaan kansioon perunalla, keitetyllä. Hyvin piti, kun varovasti käsitteli. Oli näitä muutenkin, kullanarvoisisa, varoen käsiteltävä.
Juuli   ei niihin saanut sormellaankaan koskea.
Eipä niitä autonkuvia, pahvisia läpysköitä Juuli kaivannutkaan.
Oli  oma Ison Tytön Muitovärssykirja, kiiltokuvia täynnään.
Siihen Tyttökavereiden Muistovärssyjä kerättiin.
Lisäksi luki Juuli .
Ihan kaiken.



Olivat saaneet Pojat, ankarin ehdoin, pitää tämän keräämisharrastuksen.
Läksyt kuitenkin oli  tehtävä ensin. Ei muuten puhettakaan valtatien penkalla istumisesta. Pojat tekivät läksynsä, pakon edessä tosin. Kuinka tarkkaan ja ajatuksella ne tehtiin, oli kokonaan toinen asia. Tämä nähtäisiin sitten joulutodistuksessa. Numerot oman tarinansa kertoisivat.
Joka tapauksessa kouluvihkojen sivut tuntuivat täyttyvän numeroista sekä kirjaimista.  Harrastus, rekisterinumeroiden keräily tienpenkalta käsin  sai Luvan jatkua.
Vaan saipa tämä keräilyinnostus nolon lopun.
Tähän asti olivat Pojat istuksineet hiljakseen tienvarsipenkalla, rekisterinumerot aina ne nähdessään ruutuvihkoon ylös ottaneet. Eikä tästä ollut poikkeusta tehty. Kertyi pian vihko numeroita täyteen. Tarkkanäköiset Pojat matkankin päästä rekisterit erottivat.
Mutta sitten välähti tuuma, ei kovi hyvä, Poikien päässä.
Niinkuin Pikkupoikien päässä nyt yleensä tuppaa kaikenlaista välähtelemään.
Luvallista ja luvatonta.
Tässä  tapauksessa Luvatonta.



Keksivät Pojat.
Pysäytetään Auto.
Miltähän se tuntuisi, oikein Auto pysäyttää.
Keinoja ja eri tapoja alettiin tosissaan miettimään.
Laitettiin ne tosiviisaat Pikkupojan päät yhteen, mietittiin, Tanelilla se sitten välähti.
"Otetaan lakanat tai jotain, ämpärit päähän. Seistään keskellä tietä ne päällä, ei kukaan tunne.
On pakko Auton pysäyttää. Sitten juostaan kovaa karkuun metsään. Ei ne vanhat ukot perässä pysy."
"Juu, niin tehdään." Innostui toinen sankari, Veikka.
Ämpärien pihistäminen kotoa  ei ollut temppu eikä mikään.
Yö nukuttiin, aamulla kouluun.
Koko päivät raksuttivat kahdet Pikkupojan aivot pysäyttämis-tempun ympärillä. Taneli, senkummemmin kuin Veikkakaan, ei oppinut eikä kuullut Opettajan opetuksista sinä päivänä yhtään mitään.
Päästiin kotiin, läksyt tehtiin.
Nyt vain oivaa tuumaa toteuttamaan.
Moit, Heit, läksyt tehty, huikattiin kotiväelle.
Syksyilta jo pimeni.



Sitten menoksi.
Suunnattiin kohti pysäytyspaikkaa. Hieman , eikä ihan hiemankaan pelotti Poikia. Nyt ei olla luvallisella asialla, en tasantarkkaan tiesi kumpikin Viliskantti. Mutta päätetty on tämä, ja se myös tehtäisiin.
Aluksi istuttiin tienvarsipenkalla,  ämpärit vieressä. Kytättiin jännitys korkealle kohosi, yksinäinen auto.
Ja tulihan se sieltä.
Ajaa körötteli pahaa-aavistamaton Ajaja kohti Poikien Tienvarsipäivystyspaikkaa. Ei tietenkään mitään odottanut tapahtuvaksi.
Vaan nytpä loikkasivat pojat , keskelle tietä auton lähestyessä .
Ämpärit päähän.

Pakoon säntäsivät Auton jarruttaessa.
Nyt alkoi tapahtua, tapahtua sellaista, mitä Pojat eivät missään tapauksessa osanneet odottaa.
Auton äkkijarrutus, pysähdys. Pojat  pakoon säntäsivät kovinta mahdolllista vauhtiaan, minkä kintuista lkinä lähti.
Vaan eipä ollutkaan Kuski  Poikien odottama vanha, kompura ukko.
Oli vielä vireä nuori Mies, paljon nopeampi kintuistaan kuin nämä pikkupojat. Peräkanaa Kuski ja Pojat metsään pinkaisivat. Siinä metsä ryskyi, linnut laulunsa lopettivat, kun nämä kolme rytysivät täyttä karkua.
Pojat huusivat jo hädissään apuakin. Ei pysähtynyt Mies, Pojat juoksukilpailussa, takaa-ajossa helposti saavutti.
Niskasta tarttui sankareita.
" Mitä se tämä on. Kenes poikia te olette ? Vai sillalailla, nyt mennäänkin sitten vanhempien juttusille. Heti. Mars- Mars. Niinkuin olis jo. Liikettä kinttuihin."
Niin marssivat Pojat.
Kauhuissaan ja häpeissään. Nyt ei laula Kunnian Kukko. Kotiarestia tulisi ja lujasti. Jos nyt sillä edes selvittäisiin. Karata ei kannattanut, Mies oli jo juoksutaitonsa osoittanut, eikä se ollut huono ollenkaan. Kiinni saisi ja saisi heti.
Molemmat.
Kotiin.  Pirttiin, - Isä keinussa istui.
"No, mitä nyt ?" kysyi. Aavisti Isä jotain. Oli silmäys ylen synkeä.
Mies selittämään. Tärisevistä, nyt lakananvalkeista Pikkupojista ei siihen ollut.
Itkua väänsivät molemmat.
Jos oli Mies vihainen, oli Isä sitä kaksinverroin.
Ärjyi suorastaan.
Piti ankaran, perusteellisen saarnan Pojille. Uhkaili näiden tuolla menolla, noilla konsteilla, itsensä vielä linnaan, vankilaan hommaavan. Mikä sitten eteen Pikkunaskaleille. Odottivat raitavaatteet, vesi ja leipä Liikenteenvaarantajia.
Nyt Pojat jo ulvoivat.
Mies oli hiljaa, niin oli Isäkin. Olivat saaneet Pojat ajattelemaan tekonsa
seurauksia.
Oli tarkoituskin.



Pojilta saatiin hetken kuluttua ymmärrettävääkin puhetta  :
" EI me eikinä enää. Nyt tiedetään. Ei me vaan ajateltu."
Tähän uskoivat nyt sekä Mies että Isä. Olivat Pojat niin pelästyneitä, kauhuissaan suorastaan.
Hyvä kun eivät housut kummaltakin kastuneet.
Rauha saatiin aikaan.
Veipä Mies Pojat lupauksen kunniaksi limpsoille, pullalle, jätskille Maalikylään baariin. Isälle kahvit tarjosi.
Nyt tarina sai , tällä kertaa, Onnellisen Lopun.
Lupasipa Mies tulla Isää vielä auttelemaankin. Liiterin korjaukseen pestautui. Wilijamin traktoriajelun seurauksena syntynyttä ammottavaa reikää paikkailemaan.

Piti Poikien lupaus.
Rekisterinumeroista ei kumpikaan Poika sietänyt  puhuttavan.

Myöhemmällä iällä sietivät sitten hyvinkin, sekä Autoja että rekisterinumeroita.
Siihen kuitenkin oli vielä matkaa, tätä Ämpäriseikkailuaan ei kumpikaan kuitenkaan koskaan unohtanut.
Ei ollut tarkoitus kokonaan unohtaa.
Oli oikein hyvä vähän muistaa.
Oikein hyvä
.
..

[AveLazio]

Tiistai ja Juuli on ihania. Tosinaisia.