Juulin Ikioma

[Juuli Hukkaskukka]

ÄLYKÄMPPÄ

Enpä tiedä.
Tahdonko tosiaan vanhustuessani Kämppäni, Seinäni, isolla K, S:lla hoiturikseni.
Uskoisinko ainokaisen henkikultani Kämppäni käsiin ?
Sekö minut, vanhan kompuran, nyt huoltaisi, päivittäisistä askareistani huolen kantaisi.
Enpä tosiaan tiedä.
Oletan vanhuuspäivieni, aikani kuluvan suunnilleen tähän tapaan sekä malliin.





Aamuisin, - yleensä-, olen herännyt.
Niin nytkin, herään melko kova-ääniseen ilmoitukseen Hyvästä Huomenesta sekä kahville kutsuun.
Enpä muista millään ilveellä, kenet olisin mukanani eilisestä Pokeri-illasta Lähikipppolasta mukanani rahdannut. En muista, joku tuttuhan se kuitenkin on.
Ainakin niin kovasti toivon, ettei vaan olisi se Janatuisen Hulttio-Aikamiespoika. Sieltä Turpeisen Baarista. Se Pena. Olisiko onnekseni kuitenkin Naapuritalon Vaarirepsu, joka sohvalleni uinahtanut olisi.
Ei enää ties kuinka monennen tuopin jälkeen jaksanut omaan Kämppäänsä kömpiä.
Hetkessä muisti palaa, kahviautomaattihan se, ajastin.
Kuppiin se ei minulle kahvia kuitenkaan kaada, eikä tarjoile sänkyyn, joten on itseni keittokomerooni jotenkin keploteltava kipeine jalkoineni. Muistuttelen, ettei olleet eilen ollenkaan kipeät, tuli tanssahdeltuakin levyautomaatin tahdissa muutama kerta. No, juon kahvin, suunittelen meneväni vielä hetkeksi pötkölleni, en kuitenkaan sänkyyn saakka ehdi,
kajahtaa ilmoille monen desibelin voimalla Ääni:
"Muista keitin, sammuta liesi."
Säikähdän megafonia pahanpäiväisesti, olen nokalleni, polvilleni tuuskahtaa. Kämppähän se muistuttaa vakiaskareista. Sänkyyn vielä kömmin, en ehdi kauan torkkua, taas uusi komennus kuin alokkaalle armeijassa.
"On lauantai viides syyskuuta vuonna yksitoista kello kahdeksan. Sää. Asteet plus kaksi. Pilvinen. Ota Lääkkeet. Kasetissa." Siis otan lääkkeet kasetista lipaston päältä.
Päätän suihkuun könytä. Suihkukoppi erillään WC:stä, joten pissahädän yllättäessä suihkussa, joudun vettä valuvana kiireellä eteisen läpi rynnimään. Jollen sitten pottaa suihkukopissani säilytettele tai lattiakaivoa WC:nä tilapäisesti käytä. Hankalaa, olen nykyisin kovin kankeakroppainen. Suihku kailottaa vähän väliä kuuluvasti,
" Varo, lattia liukas, sammuta minut. Harjaa hampaat."
Selviän Suihkun komentelusta Kämpän oleilutilaan.
Vähän päästä karjahtelee Ääni.
Ämyri, muistuu sota-ajoilta mieleen.
Milloin muistutellaan avaimista, lääkkeistä jne, jne, -loppumattomiin.
Minun ruokkimisestani huolehtii Ruoka-Matti. Täysautomaatti, pakastimen, jääkaapin sekä mikrouunin yhdistelmä. Itse en tee yhtään mitään. Lämmittää senpäivän ateriani, jonka kalorit on ravitsemusterapeutti sadasosan tarkkudella laskenut.
Kuuluu taas käsky:
"Syömään ole hyvä. Lääkkeet."
Toimintojani seuraa katonrajassa, WC:ssä, suihkussa valvontakamera.
Joka paikassa.
Js aion ulos, kuuluu komento :
"Avaimet" tai "Sataa", vaihtoehtoisesti "Liian myöhä, ei ulos."
Päivä kuluu kulloistakin kova-äänistä komentoa noudattaen.
TV aukeaa säätimestä, radio, ovi, valot samoin.
Yksin, kerrassaan yksin olen, ketään ei näy eikä kuulu mailla eikä halmeilla viikkokausiin. Ihmishoitaja poikkeaa vain lääkkeeni tuomassa, verenpaineeni mittaamassa. Sekä Ruoka-Matin täyttäjä. Pikapikamies.
Nukkumaanmenoajankin ilmoittaa automaattinen, kaikuva ääni. Kaikuva ja kova siksi, luullaan vanhusten automaattisesta olevan huonokuuloisia. Minä en ole, vaan Ääni on kuulemma vakioasennettu.
On minulla kuulosuojaimetkin jossain.Nyt vaan en muista, missä. Ihmisseuraa , ei vain ämyrin, halutessani menen maaten lattialle, joku tulee kohtappian. Tätä ei voi yöaikaan harrastaa, tulee nimittäin PiiPaa-Auto, herää koko asujamisto.
Maisemat on minulla rauhaisat, synkeä kuusikko joka ikkunassa. En niin rauhaisaa yksin ollessani muutenkin, haluaisi, mutta kuulemma sopii vanhuksille hyvin tämä elinolo. Tilastot osoittavat niin.
Parveketta ei ole. Voisin, kuulemma, sieltä pilleripöhnässäni pompppailla.
Tutkittu, oikein akateeminen tutkimus. Asumismuoto.
Sopii niin tai sitten ei, voidaan olla sopivuuudesta eri mieltä.
Ja pahasti.

[Juuli Hukkaskukka]

Tuossa taas Sinulle, Lyypialainen, näkymätön , kuvallinen Kattikiitos. Nyt se näkyy kun korjattu.
Kuvat ei ole minun naamani kuvia, Luojalle Kiitos, vaan tilannekuvia jotka olen itse rakentanut, muunnellut ja yhdistellyt kuvasivustoista.
Taah..Tjaah..mikähän siinä tosiaan on etten siirrä niitä. Voin minä sen Sinulle paljastaa näin yksityisesti
Minä en yksinkertaisesti osaa. Sormi on suussa. Minun inklis-taito on huono. Minä en yhtään ymmärrä mitä lukee seillä Polar..vai mikä oli, sivulla. Jos Sinä vähän vihjasisit, ehkä, HUOM.-ehkä, minä oppisin.
Jos vaikka tuolla Taivaan-tapoja sivulla niin pysyisi siellä ja löytyisi paremmin. Vai onko siitä liikaa vaivaa.
Muuten, sivumennen, mitä ihmettä Sinä siellä Liipyassa teet.
Oletko siellä karussa jottei Outomaan Mahvia löydä.
Mitäh.

[Juuli Hukkaskukka]

TUMMAISEIN, LINTUSEIN

Minä Tummaistain tuuditan.
Portaalla riihen hirsisen.
Herää Luonto. Kevään Aamu usvainen.
Loisti Aurinko kultaa, vihertää koivupuut.
Vedet vapaana juoksi. Joet, salmien suut.
Kukkii Vuokot. Aamuun heräili perhonen.
Minä tuuditan Tummaistain.

Olin riihen uksen ma löytänyt.
Riihen aution, tumman, hylätyn.
Monia ovia kolkutellut, avattu ei.
Avattiin. Käsky painua Helvettiin.
Ei minua suvaittu.
Minä tuuditaan Tummaistain.

Saavuin ovelle riihen. Musta nokipiisi.
Nyt päättyykö tie. Vesi piisillä kuumeni.
Sinä synnyit oljille riihen, alle tummien,
nokisten hirsien. Alle keväisten tuulien.
Sua kohdellut Kevät ei hellien.
Minä tuuditan Tummaistain.

Yö myrskysi, salamoi.
Sun vanhoihin raasuihin kapaloin.
Ei vaatetta muuta mulla.
Oljille riihen
uinumaan Tummien Tummaa unta.
Orsien mustien alla.
Yö tumma sun Maailmaan tulla.
Minä tuuditan Tummaistain.

Nyt istun riihen portaalla.
Mietin, oisiko parempi Taivaassa.
Elämäänkö vain hetkeksi luotu.
Sua rakastan, Lintusein pieni.
Anna en, tahtoon Luojan suostu.
Minä tuuditan Tummaistain.

Jos niin kävisi,
Sinusta Enkeli Luojan tulisi.
Pyydän, Tummaisein, Lintusein.
Siunaa maallinen tieni.

Minä tuuditan Tummaistain.

Juuli -12

[Juuli Hukkaskukka]

  Päivää Teil Kaikil.Miul muistu miele tai ainaha ne esis o miul..nii on juu,...nää Vanhat Tavarat...... Ol sitte vaikk vanha rikkinäine, pohja puhki silpuskoppa tai emaliämpär. Miu pit ne välttämät saata. Ei auttant vaik lähimmät vakkuuttaa jot roinaa, roinaa o. Ethä sie niitä tarvii.
Vaa ku tarvii. Silpuskoppakii, rikkinäine vähä o, o parvekkeel, mis ennestää sahtitynnyr, haravakonnee piikki, vanha saunakuuppa ja rikkinäisä öljylamppuloi, ilma lassii. Kyllähä mie ne tarviin. Koristeen niinkui lapio ruostunu, katkennu vars. Olha miul vanha, pohjapuhki Emalpottakii. Ilma kahvaa se ol. Sen Mies mutiste jottain RoinaHullust, jonnekii evakuoi.
Voi ElukanPää. Kyl minnuu harmitti.
Mie keral ÄitMamma kyytitsi tsensä jopa Taksipiilil Kierrätyskeskuksee. Molempii Maanpäällisee Taivaasee. Kahmiaksee par nummeroo liia pienii tai suuria vaateripsuloi. Avonaisii mekkoloi, omituisii hattuja, joit ei sit kumpanenkaa ilkijä päällee laittaa. Tästähä sitte seuras jot vaattehii, outoi kapineit ol molempii huusholli pullollaa. Eikä kumpikaa kehtannu niitä ennää Kierrätyksee palautella. Ei tarvinnu.
Ol näjet Tuttu Myyjä. Velje Frouva.
Miulla ne etellee tursuaa joka lävest sekä rakosest. ÄitiMamma muutti jokune vuos sitte Rytky- ja Ryysyvappaasee Uusvaatteisee Taivaaseen. Siel ei Kierrätyksii tunneta. Hyvä nii. Nytte mie pähkäile, minne ne kaikki himossaa haalutut Rynttyyt veisi. Eipä juur ole mahtollisuuksii, - kai pittää potaattimaa laial iha polttaa.. Nuokii korkengät, en mie niit voi pittää. Mut saaha pit. Ko kauniit nii ol. Ja sai halval.
Vaan etellee mie haaveile vanhast ruostuneest Talikost.
Sen ku viel sais.
ÄitMuor kovast ol Tahko perrää.

Nyt mius tuntuu jot tänne pittäis alkaa väkee kerräämää.
Jot mis Työ kaikk ootta.

[Juuli Hukkaskukka]

...............

Patu. Kyllä Sinä varmaan olet kovin Ylpeä niistä
Minä olen kateellinen.

[Juuli Hukkaskukka]

VEIKAN LAULU

Syys tuli.
Kesä muistoihin kirjattiin, harvinaisen aurinkoinen, kuuma Intiaanikesä.
Oli nyt väriloiston aika, vaan ei kauan sekään kestänyt, pois syksyn tuivertavat tuulet lehdet riipoivat.
Alastomat puut lumipeitettä suojakseen odottivat.
Oli alkanut sekä Juulin että Pikkuveikan, oikeastaan nyt Veikan , Koulu.
Veikalle oli vihdoin viimein hankittu uusi pyörä, siis uusvanha sekin.
Sininen ja musta oli.
Ei ollut kellään, tuskin koko naapuristossa varaa uusiin, upouusiin pyöriin. Oliko niitä sodan jälkeen heti saatavissakaan, ei ole Juulilla tietoa. Joka tapauksessa oli pyörä uusi Veikalle. Vanha oli loppuunajettu, ensin ties kuinka moni ajaja, sitten Juuli, vielä Veikkakin koulumatkansa poljeskellut.
Oli kovasti ylpeä,Pyöräänsä kehuskeleva nyt Veikka. Kelpasihan sitä kehua, oli pyörä uuden veroinen. Vanha oli isän sanassa jo hengenvaarallinen romisko, loppuunajettu. Vielä Isä pyörän osiin purki, jospa joskus noitakin osia tarvittaisiin.
Mitään ei hävitetty, vanhaa, oli pula kaikesta silloin.
Sodanjälkeinen pula-aika.



Näin sitten poljeskelivat koulumatkansa kumpikin pieni Koululainen uusvanhoilla polkupyörillään. Nopeasti taittui näillä matka. Vihreät, ne olivat uudet kuitenkin, reput kummallakin selässään.
Koulunkäynti, se Veikan niin kaihoten suuresti odottama, ei osoittautunutkaan  niin erityisen mieluiseksi.
Lukemisen opettelu oli vaivalloista, laskeminen sujui sensijaan, päinvastoin kuin siskolla, hyvin. Oletti poika ilmanmuuta lukemaan oppivansa pelkällä opettajan kuuntelemisella.
Laulu, se oli Veikan toinen haittatekijä. Suuri.
Ikänsä oli Veikka lauleskellut. Ensin Äidin opettamia lastenlauluja lauloi Veikka.
Sitten ilmestyi lasten elämään tämä Wäinö-Merenkulkija. Saunakamarin asutti, yks kaks oli pirttiin reppuineen ilmestynyt. Väitti kivenkovaan Isän rintamakaveri olevansa. Isä kylläkään ei Wäinöä muistanut, ei millään. Silti Heinäkasakaksi, kotitöissä avustajaksi ruokaverolla palkkasi. Olikin varsinainen Maailmanmatkaaja, Merenkävijä tämä Wäinö.
Tämä se, Wäinö, varsinaiset viisut, renkutukset Veikalle sekä Juulillle opetti. Suutarintyttärestä Rovaniemen Markkinoihin. Kaikkea mahdollista siltä väliltä. Nämä olisi Äiti ilman muut Pannaan julistanut, vaan olipa tämä Wäinö kaukaa viisas, kielsi Äidin kuullen lauleskelemasta oppimaansa. Isästä ei ollut niin väliä, kuulemma.
Niinpä stten monet Mukuloiden eläinystävä-ristimiset, Sylvi-Kukon, Jussi-Kanin, Mirkku-Kollikin, sujuivatkin Suutarintyttäret - Rovaniemen Markkinoilla, säestyksellä. Varmuudeksi veisattiin kuitenkin Ystävä sä lapsien-virsikin. Se tuntui jotenkin enemmän asiaankuuluvalta. Ainakin hautajaisissa.
Nyt oli tästä laulamisesta kehittynyt ylitsepääsemätön pulma Veikalle.
Tiedossa oli, ettei Veikalle ollut lahjoitettu, Laulunhaltijattaret ilman jättäneet, ei antaneet Veikalle laulunääntä ollenkaan. Päin seiniä, nuotin vierestä täysin, meni jokaikinen Veikan laulama laulu.
Koulussa kuitenkin opetettiin lauluakin, kuului laulu ilmanmuuta oppiaineisiin.
Oli Koulussa jopa laulupakko.
Vaan ei ollut pakko, - ei Veikan mielestä.
Tuli Veikan kammoamat laulunkokeet.
Ensimmäiset laatuaan Veikan elämässä.
Oppilaat, kukin vuorollaan, Opettaja soittaman urkuharmonin viereen seisomaan ja laulamaan. Opettaja harmonilla laulajaa säesti. Kaikki sinne astelivat sovinnolla, osasi sitten laulaa tahi ei.
Veikka ei.
Ei millään. Ei suostunut edes pulpetistaan nousemaan. Istua tökötti paikollaan, pulpetin kantta äkäisenä, yrmeänä tuijotteli.
Kuuuroille korville kaikuivat Opettajan käskyt. Ihan viereenkin tuli Opettaja, maanitteli, melkeinpä rukoili, mutta, - ei.
Opettaja luovutti. Oli keinot Veikan laulamiseen saamiseen lopussa.
Opettaja tiesi Veikan kuitenkin laulevan, vaikkakin nykyisin yksikseen. Mitä nyt tehdä, vihdoin keksi Opettaja.
Pyysi Veikan luokkaan jäämään koulun päättymisen jälkeen.
Veikka tietenkin jäi. Oli pakko.
Koulu loppui siltä päivältä, Veikka luokassa jurona, yksikseen mökötti.
Opettaja katseli Veikkaa pöytänsä takaa, kysyi mököttäjältä :
"Mitenkäs nyt, kukaan ei kuule, jospa nyt joku helppo laulu laulettaisiin. "
Ei, ei käynyt laulaminen.
Nyt tuskastui Opettja kunnolla, alkoi Veikkaa sättimään, uhkasi poikaa jopa luokalle jäämisellä.
Tämä naula veti. Suinsurminkaan ei halunnut poika, ei halunnut yhtään päivää, ei tuntia käydä koulua enempää kuin oli pakko.
Pulpetissa istuen , suorastaan karjaisi poika, antoi tulla kaikin äänivaroin :
" Rovaniemen markkinoilla möin mä Lapin Kultaa, sitähän on mulla..."
Oli tämä Opettaja uskovainen. Sen tiesivät oppilaat, Veikkakin varsin hyvin. Tiesi lisäksi, ettei tätä laulua ei Opettaja uskovaisena kuuntelisi. Siksi sen valitsikin.
Suorastaan itku kurkussa kiljaisi Opettaja Veikkaa lopettamaan tällä punaisella minuutilla laulamisen.
" Riittää, riittää, ihan kokonaan Veikka nyt hiljaa."
Loppui siihen paikkaan Veikan laulu.
Loppui Opettajan laulukäskyt.
Poika kotiin pyöräilemään.
Isä kysymään, mikä Veikka viivytti, oliko rallia ajeltu naapurin Tanelin kanssa sorakuopalla.
"Ei ajeltu, minä lauloin. Opettaja käski."
Isä vielä enemmän ihmettelemään, miksi sitä laulamista koulun jälkeen harjoitettiin Tunnithan sitä varten olivat. Ainakin Isän kouluaikoina.
Poika syyn selitti. Isä kyselemään, minkä laulun sitten oli Veikka Opettajalle uhkailtuna luokalle jäännistä laulanut.
Kertoi Veikka.
Isä nauramaan, nauroi ihan kaksinkerroin. Oli Isänkin tiedossa, tietenkin, tämä Opettajan uskonnollisuus. Koulua käytiin tavalliseen tapaan, läksyt tehtiin, Veikkakin jotenkuten ne selvitti.
Tuli Joulutodistusten jako , komeili Veikalle todistuksessa laulun kohdalla pelkkä viiva.
Ei ollut kuitenkaan kukaan vihainen. Oli Äiti sitä mieltä, ettei ketään, varsinkin laulutaidotonta, saisi laulamaan pakottaa. Ei osanneet kaikki laulaa, oli oppimaton taito se. Jos ei, ei oppinutkaan.
Koko kouluaikanaan ei Veikka laulanut luokan edessä. Eikä koulun jälkeenkään.
Ei jäänyt luokalleenkaan, kertaakaan.
Viiva.
Kuitenkin oli Veikka edes yrittänyt.
Eikä yrittänyttä laiteta.
Olihan se jotain, -sekin.

[Juuli Hukkaskukka]

SINÄ

Olen nähnyt Maata monta, olen kiivennyt Tunturin taa.
Olen pohjaan Meren laskeutunut, en löytänyt parempaa.
Sun luoksesi kaipaan päivin,
öistä luonasi uneksin.

Olen astellut Lemmikkilehdossa, uinut Suvannossa.
Katsellut korennon leikkiä, nähnyt pääskysen liitävän
Sinipilvien utuisten väistyvän,
Purppurapilven kohoavan
Auringon noustessa Merestä.

Olen Lehdossa katsellut tummaan Lähteeseen.
Nähnyt veden väreilevän Suvituulen helliessä.
Yöhuntujen päivän sulkevan syliinsä,
Vanamo kukkaan puhkeava
Suviyössä valkeassa.

Kuunnellut Libreton Satakielen Lehmuslehdossa.
Katselut hehkua Kuunsillan Tähtien tuikkeessa.
Mikään ole ei rakkampaa kun kanssasi olla saan.
Tyynyyn pääni painan,

- minä uneksin Sinusta.

Juuli -13
.

[Juuli Hukkaskukka]

UNEN KORTIT

Kohtalo jakanut Kortit. Avoinna Elämän Portit.
Ehkä jää joku kuitenkin salpojen, lukkojen taa.
Olen saanut ma kortit pohjalta Pakan,
mennyt ei Jako tää tasan.
Vankina oman ruumiini, sana syöpynyt sieluuni.
Öisin en unta saa.

Meren rannalla istun, mietin. Ainiaaksiko luotu Tie
mikä harvoin Öisin Uneen vie.
Paljon ma unesta antaisin, jos mahdollista se oisi.
En tätä tuskaa kantaisi. Edes viholliselle en soisi.

Öiseen mereen tuijotan, Yötä niin tummaa toistaa.
Kuunsirppi Yön vaeltaa, kuvastuu kajo lahdelmaan.
Tähti ainoa tuikkii taivaalla, pientä valoaan hohtaa.
Ei koskaan Kuu, Tähtdet, taivaalla toistaan kohtaa.

En tiedä, väärinkö tämä lie. Alkaa olla tuttu jo Tie
Valita en, olen oppinut. Uni yön minulta poistunut..
Uni menojaan mennyt. En Kortteja vääriksi miellä
Totuus on. Ei Jako oikein ole. Mieltä ei ole tässä.

Ei tule Jakoa uutta Uneen. Jakoa tätä

- en enää, - Vääräksi tiedä.

Juuli -12

[THL tiedottaa]

Juuli, onko sulla ulko-ovessa sellainen äänitiedote, että jos ja kun on ilta vähän venähtänyt kuppilassa, tullessasi kotiovellesi, kajahtaa imoille: "Liian aikaista, ei sisään!"  ??

[Juuli Hukkaskukka]

Kiitosta vain kysymästä. Kuule, ei ole. Eli ei ilmoittele kukaan, ovi ainakaan, mitään. Kyllä tuo Älytalo juttu täyttä totta on. Ainakin tässä Lähikaupungissa on tuommoinen laitos. Sitä en varmaksi tiedä onko yksityinen vai kaupungin.
Sellainen on sitten Tulevaisuuskuva, ei oikein miellyttävä ole. Omaistenkin on sinne helpo unohtaa, vaikka niin  tekevät  jokatapauksessa, kun kaikki  touhu on kameravalvottua.
No, on siihen vielä muutama vuosi, on tätä omaehtoista elämää.