Halu kuolla

[S]

Elämänviisaus onkin syvällisesti sitä että; on vain hyväksyttävä oma kuolevaisuutensa, muuten ei uskalla elää ja kuollettava lamaannus valtaa sen ihmisen, joka ei taivu katkeriin tosiasioihin; vaan yrittää itsepintaisesti jarruttaa elon tietään, haluammalla henkensäkin uhalla säilyttää sen mikä ei enää kuulu hänelle. Kun antaa elämänsä viedä mukanaan; niin tämän havainnon myötä voi elon tie johtaa olemassaolon syvimmille lähteille - omaan eheyteen, sekä itseytensä todelliseen löytämiseen.

Ihmisluonto ottaa elämänsä usein liian kuolemanvakavasti. Hukkaan heitetty elämä piinaa ja raastaa pienen minuuden hajalle. Pitäisi vain vahvistua siitä havainnosta & oivalluksesta, mikä saattaa näyttää voimattomalta, mutta mistä voi saada kuitenkin uutta elämänvoimaa, koska se sulkee kuitenkin sisäänsä jotain suunnatonta - elämääkin suurempaa. Sillä kuolemakin on omanlaistaan elämää. Tämän havainnon myötä voi nousta elämisen siiviltä uuteen kuulaaseen olemassaolon eheyteen, sekä mielenrauhansa syvyyteen.

[Ztara]

Ihmisluonto ottaa elämänsä usein liian kuolemanvakavasti. 

Kunnes se oppii lopulta nauramaan itselleen. On onni ehtiä tarpeeksi varhain itkemään tarpeeksi, että on aikaa lopulta myös nauraa sydämensä kyllyydestä. Monet löytävät liian myöhään naurun ja anteeksiannon itselleen ja elämälle. Joillekin se ei ole mahdollista lainkaan, vaan koko elämä kuluu mustien suruverhojen takana. Elämän haaskausta.

[S]

Näinhän se elämä pitäisi nähdä, eli vähemmän haudanvakavasti samean synkeiden lasiensakin takaa. Vakavillakin asioilla & ilmiöillä on usein koominen puolensa, jotka voisi ottaa tilanteesta riippuen kevyemmin, varsinkin jos omaa edes alkeellisen itseironian tajun.

- Elämä on oikeastaan tragiikoomisuudessaan hulvaton vitsi, joka saattaa naurattaa hetken, mutta sitten sille jo hymähtää ja kaiken koetun jälkeen osaakin sen jälkeen ottaa vähän kevytmielisemmin. Anteeksiantoon tarvitaan jo melkoisesti luonnetta ja omien puutteellisuuksiensa & vajavaisuuksiensa tunnustamista; sekä oivallusta siitä, että asiat vain lopulta on siten kuin ne ovat.

- Elämän realiteetit on otettava sellaisinaan, ja suhtautumistaan sekä reagointiaan voi jokainen kehittää kontollaan enemmän myönteiseen suuntaan, tapahtui sitten arjen tasolla mitä tahansa. Kaikki järjestyy yleensä omalla painollaan, sillä kaikella on aina joku tarkoitus, niin vastoinkäymisillä kuin onnistumisen hetkissäkin.

[rapevainaa]

Elämänviisaus onkin syvällisesti sitä että; on vain hyväksyttävä oma kuolevaisuutensa,

Minkä ikäisenä näin kannattaa tehdä? 

Vanhoilla ihmisillä on tapana sanoa:"Jos olen keväällä elossa, kylvän porkkanoita."

.

[S]

Tuskin mitään tiettyä ikää on olemassa sille, miten kuolemansa hyväksyy ja samalla antaa sen olemuksellisuudelle oman  tiedostavan arvonsa & paikkansa elämässä. Elämä voi päättyä vaikka huomenna, hyvinkin nuorella iällä, jos keho sanoutuu irti työsopimuksestaan, tai joku muu onnettomuus kohtaa. Eli voi käydä niin, ettei herääkään uuteen aamuun tavalliseen tapaansa. Aika siis jättää meistä ennemmin tai myöhemmin, eli kukaan ei toistaiseksi ole selvinnyt täältä hengissä elävänä,välttääkseen lopullisesti kuoleman.

Tietysti kuoleman jatkuva pohtiminen, tai sen läsnäolon vatvominen ei ole kovin terveellä pohjalla, jos sitä koko ajan miettii arjen askereissaan, ellei sitten satu olemaan jollakin tavalla parantumattomasti sairas. Kuolemalla on kuitenkin olemassa aina oma paikkansa elämän jatkumon suunnitelmassa. Vaikka se nyt ei 'terveellä' kaduntallaajalla joka hetki olkapäällä istuisikaan odottamassa, että kehonsa haltija vetäisi viimeisen henkäyksensä, tai sen myötä heittäisi veivinsä; niin sen olemassaolo olis hyvä tunnustaa ja iloita niistä hetkistä & päivistä mitkä meille on suotu, sekä annettu ikäänkuin elämänlahjana jatkaaksemme taivallustamme tällä tasolla oman aikansa, kuinka pitkä se sitten milloinkin kenelläkin sattuu olemaan.

[Bongaaja]

En tiedä jos se ketään helpottaa, mutta voi ajatella koko planeettaa esimerkiksi. Tuntuu itselle kuin se oma elämä olisi se isoin juttu. Ja aika iso se onkin. Mutta kuitenkin niin pieni juttu. Maailma puksuttaa eteenpäin, oltiinpa täällä tai ei, edes ihmiset. Sudenkorennot lentää täällä vielä miljoonan vuoden päästä. Pikkuisella ihmisellä on pikkuinen vastuu. Kaasu pohjaan, pitäkää hauskaa. Kohtuulla.

[reedik]

Minun kokemusteni mukaan elämänhalu ja -into laimenee ikävuosien karttumisen myötä. Useimmat eivät nuorina ja elinvoimaa uhkuvina edes ajattele kuolemaa, mikä on tietenkin luonnollista ja oikein. On syytä keskittyä itse elämän mysteereihin, lainalaisuuksiin ja arkipäivään. Sitten, kun elämä alkaa olla ehtoopuolella, elinvoima ehtyy, uusia mullistavia kokemuksia ei ole odotettavissa, keho rapistuu, vaivat ja sairaudet jäytävät fyysistä olemusta ja aika menettää merkityksensä, niin viikatemiehestä tulee monille vanhuksille läheinen ja toivottu ystävä. Vaivoista ja maallisista murheista vapauttaja. Sato on korjattu ja syksy tullut. Olen kuullut niin monen, jopa terveenkin, vanhuksen sanovan: "tulisi jo nyt se noutaja, miksi minun täytyy vielä täällä riutua". Tyypillisin elämänkaari piirtyy lyhyesti sanottuna minusta jotensakin näin.

[rapevainaa]

Vaivoista ja maallisista murheista vapauttaja. Sato on korjattu ja syksy tullut. Olen kuullut niin monen, jopa terveenkin, vanhuksen sanovan: "tulisi jo nyt se noutaja, miksi minun täytyy vielä täällä riutua".

No joo. Mun äiti repi itsestään kaikki letkut irti viikko ennen kuolemaansa.
Tämän keskustelun innoittamana, mitä jos sittenkin aloittaisin laihdutuskuurin ja pitkittäisin elämääni 10 - 15 vuodella?  Just kylläkin söin suklaavelyn jämän, hmmm

.

[S]

Miksiköhän sitä olisi aivan väkipakolla pidennettävä ja jatkettava elämäänsä, hampaat irvessä & niska limassa, jos alkaa näyttää peruuttamattomasti siltä että elämä on jo paketissa, ja se on kaikin puolin eletty sekä loppuun kaluttu. Jos elämänhalu tai voimat hiipuvat, niin on luonnollista että pitäisi osata heliittää sekä irottautua ajoissa. Mutta ihmiset roikkuvat epätoivonkin partaalla elämän syrjässä kiinni, jopa niin että pidetään joitakin väkisin hengissä, vaikka mielekkään elämisen mahdollisuudet olisivat jo ajat sitten menneet.

Ihminen ei pysty myöskään itse loputtomiin määräämään elinvuosiensa määrää, ei ainakaan pidentämään niitä kovin pitkälle omasta tahdostaan, tähän puuttuu jo luonto & kohtalo omine keinovalikoimineen. Toisesta päästä lyhentäminen kyllä onnistuu jollakin muotoa, mutta silloinkin keho itse päättää koska sen elon valkea sammuu. Mieli joutuu siis tässäkin alistumaan ruumiin tahtoon. Tietysti omalla tahdonvoimalla voi yrittää psyykata itseään ja sinnitellä aika pitkällekin, mutta jossain vaiheessa kone vain hyytyy, joten vastahankainen tajuntakin joutuu kokemaan loppujen viimeksi tässä elon karussa kamppailussa karvaan tappion!

[Tiistai]

Minun kokemusteni mukaan elämänhalu ja -into laimenee ikävuosien karttumisen myötä.

Noin minäkin olen sen havainnut olevan. Mummoni eli 96 vuotiaaksi ja kun viimeksi näin ja sanoin, että olisi mukava elää noin vanhaksi - vastasi,  että ei se aina ole hyvää elämää. Hänen miehensä oli kuollut jo 10 vuotta aikaisemmin. Hän oli vielä kohtalaisen terve, mitä nyt oli pientä vaivaa kun liikkuminen ei enää ollut helppoa ja vaippojakin tarvittiin öisin. Hän asui ainoan tyttärensä  tykönä.. vaikka poikia kin oli, mutta heillä ei olisi ollut huonetta mummolle.

Oma isäni tiesi, ettei ole enää paljoa elonpäiviä jäljellä, kun munuaiset pettivät eikä sen ikäiselle enää haluttu edes harkita elinsiirtoa, liian heikoksi mennyt sydän. Hän oli niin seesteinen, ei pelännyt mitä edessä oli .. huumorintajunsa piti ihan viimeiseen asti ja on myönnettävä,  että sen jälkeen oma asenteeni kuolemaan muuttui kovasti.