Ihmisoikeudet

[Tiistai]

Hesarissa uskomaton uutinen


Helsinki sijoitti 63 vuotta naimisissa olleen pariskunnan eri vanhainkoteihin
Merituuli Ahola


63 vuotta naimisissa olleet Irja ja Otto Jokilehto haaveilivat yhteisestä vanhuudesta.

"Kun meillä on niin hyvä yhdessä. Näin me haluaisimme olla, keskenämme", sanoo 85-vuotias Otto Jokilehto ja hapuilee käteensä vaimon kättä.

Irja-vaimo, 87, istuu miehensä keinutuolin vieressä pyörätuolissa. Hauras käsi tarttuu toiseen.

63 vuotta naimisissa olleen avioparin tapaaminen oli lauantaina mahdollinen, koska tyttäret hakivat äitinsä Kustaankartanon vanhainkodista ja kuljettivat hänet aviomiehensä luokse Pasilan vanhainkotiin.

Näin tyttäret tekevät joka viikko. Ovat tehneet jo lähes kolmen vuoden ajan. Ilman lastensa apua Otto ja Irja Jokilehto eivät olisi tavanneet toisiaan enää vuosiin.

"Kun ei tuo puhelimessa puhuminenkaan enää oikein onnistu. Onneksi ovat nämä tytöt tämmöisiä", Otto Jokilehto kiittää.

Avioparin tiet erkanivat kolmisen vuotta sitten, kun Irja Jokilehto sairastui dementiaan. Pariskunnan yöt menivät levottomiksi, kun Irja alkoi heräillä. Otto istui yöt keinutuolissa ja vahti vaimoaan.

Kerran Irja sitten vietiin Laakson sairaalaan, josta hän ei enää palannut kotiin. Hänet siirrettiin Kustaankartanon vanhainkotiin.

"Silloin isä oli kovin yksinäinen", tyttäret muistelevat.

Otto Jokilehdon mielestä lääketiede ja Helsingin kaupunki erottivat heidät. "Vaikka me olimme luvanneet toisillemme, että olemme yhdessä kunnes kuolema meidät erottaa."

Nyt pariskunta lähettelee toisilleen tyttärien välityksellä terveisiä.

"Vaikka äiti olisi kuinka huonona, hän muistaa aina pyytää viemään isälle rakkaita terveisiä", pariskunnan nuorin tytär Tuija Jokilehto kertoo.

Nyt Irja Jokilehtoa väsyttää. Lääkitystä on muutettu.

"Eikö tuossa takissa ole vähän kylmä?" hän kysyy mieheltään silmät ummessa.

Runsas vuosi sitten myös Otto Jokilehdon kunto alkoi heiketä. Hän uhkasi käydä Kustaankartanon vanhainkodin pihalle makaamaan, jotta olisi päässyt vaimonsa kanssa yhteiseen asuntoon. Nuorempina Jokilehdot haaveilivat, että saisivat vanheta yhdessä juuri Kustaankartanossa.

Jokilehto sai paikan Pasilan vanhainkodista.

Vuosien ajan tyttäret ovat taistelleet saadakseen vanhempansa takaisin yhteen. "Aina on annettu toivoa, mutta mitään ei ole tapahtunut. Nyt alkaa olla jo liian myöhäistä. Molempien kunto alkaa olla niin heikko", tyttäret sanovat.

Itä-Pasilan asunnossa aletaan suunnitella joulua. Kenen luokse mennään ja keitä tulee.

"Kuinka paljon sinä jaksat äiti?" toiseksi vanhin tytär Seija Jokilehto kysyy äitinsä korvan juuressa.

Irjaa nukuttaa.

"Kyllä me joulun jaksamme", aviomies vastaa.


Ihmiseikeudet kaikille, myös vanhoille aviopareille. Ihmisellä on vapaus valita asuinpaikkansa. Tässäkin tapauksessa vain byrokraatit taas päättävät 

[THL tiedottaa]

Onko tuo nyt niin uskomaton uutinen?

Eihän tuo ole uutinen lainkaan – se olisi ollut silloin kolme vuotta sitten jonkinlainen, ei nyt enää.

Dementia on sellainen sairaus, että ei siinä mikään yhdessäolo enää onnistu, kun se tauti pitkälle menee. Vai onko täällä kirjoittavilla toisenlaisia kokemuksia?

[Tiistai]

Ei ole, kokemuksia. Tai no, tiedän erään naisen, joka dementoitui aika nopeasti. Tuon tuosta vaatii jotain juotavaa, vaikka 5 min. aikaisemmin oli annettu. Tai sitten, että olisi kiva juoda teetä vaikka juuri on juonut kupin sitä. Vessan paikkaa talossa ei enää muista.. kertoo hänen pojantyttärensä.

Mutta tuon artikkelin mukaan Irja (kaima!) ei ole vielä ihan höpö, kun tuntee miehensä ja huolehtii sen liian ohuesta vaatetuksesta.

Taitaa olla kyse hoitajapuutteesta tai liiasta organisoinnista. Vanhainkodit ovat ehkä erkoistuneet eritapaisten sairauksien hoitoon. Mutta ei se minusta ole iso juttu, jos olisi vanhainkoteja, joissa avioparit asuisivat samassa huoneessa. Helsingin kokoisessa kaupungissa olisi varmaan järjestettävissä.  Vanhukset voisivatkin paremmin eivätkä vaivaisi hoitajia yhtä paljon. Kuten tässä erikoisessa tapauksessa mies olisi varmaan huolehtinut vaimostaan ..

[THL tiedottaa]

Lehtijutut ovat lehtijuttuja, ei niihin ole luottaminen.

Dementia on tätä:

– ei tiedä mitä lusikalla tehdään

– ei tunne omia lapsiaan, ei myöskään aviopuolisoaan

– pitää omana lapsenaan vaikka halinallea

– viime vaiheessa kuolee pois, koska ei pysty nielemään

[Ztara]

Dementia on loppuviimeksi se:n kuvailemaa todellisuutta, mutta kestää ehkä vuosia ennenkuin sairastunut on tuossa vaiheessa. Dementia ei tule äkkirysäyksellä, vaan pahenee aikaa myöten. Inhimillisesti katsottuna yo. avioparin yhteiselämän samassa laitoksessa luulisi olevan mahdollista tiettyyn vaiheeseen saakka, kunhan mies  ei ole vastuussa vaimonsa hoitamisesta ja vahtimisesta, vaan saisi viettää hänen kanssaan niin kauan aikaa kuin he itse haluavat

[Craitnag Folley]

Lainaan itseäni toisaalta, en jaka kirjoittaa uudelleen kaikkea:

Ehdottomasti törkeää. En hyväksy minäkään. Jos noin pitkään on ollut yhdessä pitäisi saada olla yhdessä loppuun saakka.

Mutta...
Palvelu- ja vanhainkodit on nykyään ehkä liian "erikoistuneita" ja sen takia joudutaan sijoittamaan pitkään yhdessä olleita pariskuntia erilleen. Tässäkin vaimo on dementti, joten Kustiksessa paremmat resurssit hoitaa kun tila väistämättä koko ajan huononee ja vaatii ihan erilaista hoitoa ja hoitoympäristöä kuin vanhus joka ei ole dementti. Puoliso taas päästään skarppi mutta muuten remppaa, eli hänelle sitten toisenlainen hoitoympäristö.

Pitäisi varmaan perustaa erikseen hoitokoteja pariskunnille. Sellaisia joissa on valmiudet hoitaa ihan millaisista sairauksista kärsiviä vanhuksia vaan. Tosin, saattaa olla hankalaa, sillä dementikot voivat pahimmillaan olla vaaraksi sekä itselleen että muille ihmisille. Jopa sille rakkaimmalleen jota eivät enää loppuvaiheessa tunnista.

Ihanneyhteiskunnassa siis pitäisi pystyä hoitamaan parit loppuun asti yhdessä. Moni on sitä mieltä että on vain tahdon asia voiko tuollaisen hoitopaikan järjestää. No, voihan se olla, mutta kyllä pitäisi paljon muuttua että tämä olemassa oleva terveydenhuoltosysteemi (joka kyllä paikoin on todellakin syvältä) saataisi muuttumaan.

[Tiistai]

Ihanneyhteiskunnassa siis pitäisi pystyä hoitamaan parit loppuun asti yhdessä.

Mutta kun tarkemmin ajattelee, kuinka usein tapaa vielä noin vanhoja pariskuntia? Useinmiten he ovat leskiä tuossa iässä, kun vanhainkotia tarvitsevat.

[Craitnag Folley]

Ihanneyhteiskunnassa siis pitäisi pystyä hoitamaan parit loppuun asti yhdessä.

Mutta kun tarkemmin ajattelee, kuinka usein tapaa vielä noin vanhoja pariskuntia? Useinmiten he ovat leskiä tuossa iässä, kun vanhainkotia tarvitsevat.

Niinpä. Siks ne harvat parit jotka tuohon asti pääsevät, pitäisi yrittää pitää yhdessä. Eikös siinä vihkikaavassakin sanota jotain että "kunnes kuolema meidät erottaa". Vai onko sitä nykyaikaistettu jotenkin?

[Aakku]

Niinpä. Siks ne harvat parit jotka tuohon asti pääsevät, pitäisi yrittää pitää yhdessä. Eikös siinä vihkikaavassakin sanota jotain että "kunnes kuolema meidät erottaa". Vai onko sitä nykyaikaistettu jotenkin?

Ehkä nykymuoto kuuluu "... kunnes kuolema tai viranomainen meidät erottaa". Vaikka toinen sairastaakin dementiaa, niin onhan vanhainkodeissa hoitohenkilökuntaa vielä jäljellä säästöistä huolimatta, ettei toisen tarvitse hoitaa vaikka he asuisivatkin yhdessä. Nämä byrokraatit vain tietävät paremmin kuin ihminen itse, mikä heille on parasta. Hoito on varmaan parempaa jos sitä tekee vähäisen henkilökunnan lisäksi myös puoliso.

[THL tiedottaa]

Se on nyt vaan niin tyhmää, vai oliko se sittenkin vaikeaa?, ottaa kantaa asiaan, josta ei ole paljon mitään tietoa.

Nämä paljon parjatut viranomaiset ovat vaitiolovelvollisia. Myös hoidettavina olevien asiakkaiden sairauksista.

Näin ollen meillä ei ole mitään ihan oikeata tietoa Irjan(kaan) sairaudesta.