Juulin Ikioma

[Juuli Hukkaskukka]

    


MANAN ÖISET

Onni on olla Ihminen, joka ei Manan Öisiä tapaa.
Liskoista, Noidista, Manasta, Yön Unessa vapaa.
Uneni, kautta aikojen aina on näyttäneet näitä.
Kauhua, pelkoa, häpeää. Liskojen tummia päitä.
Draama ei sana ei oikea, kertoa Kauhusta tästä.

Unia muita, kauniita. Saa juoda maljasta Onnen,
ain Onnen Itkuhun asti.
Pohjalla Onnen odottaa, - Surujen painava lasti.

Luopua täytyy, Kohtalo monen, Onnenhetkistä näistä.
Tummassa Unessa kohtaa vain Liskojen tummia päitä.
Onni on, ken näitä ei näe, tyynessä Yössään matkaa.
Koitteessa aamun muista ei näitä.
Ei kauhuja tunne, elossaan,

- matkaa Onnessa jatkaa.

Juuli -12
.

[Esmerkix]

Kun tuolla Otsikon alla luvataan jotta voi lipsua, niin nyt lipsuu.
Siis tämän kerran.



VÄRSSY

Tarinan tapahtumapaikka Lappi.  Revontulten, lumen, Ikiroudan Maa.

.

[Juuli Hukkaskukka]

ROUVA PYTYN PATO

Nämä Asiat lie joillekin omakohtaisen tuttuja, ainakin asunnossa sisällä sijaitsevan Huussihuoneen omistaville. Juulillekin  aina vain  tutummaksi tuli.
Eleltiin kaikessa rauhallisuudessa  Lokerolähiössä, Metropolitanissa.
Poika, Rottavaari sekä Haukku, joka ei vieläkään Ruokinta-Automaatin, Juulin, komenteluja suostunut kuulemaan. Epäili Juuli  sen kylläkin kuulevan, kuulihan se Epäjumalansa Pojankin komennot. Kuinka nyt milloinkin oli Haukku- Ylimyksen mieli. Jääkaapin oven aukaisun kuuli eittämättömän varmasti.



Oli sosiaalinen Elämäkin Koivumäessä kovin vilkastunut.
Olivat Asukasyhdistyksen kantavat voimat, Rouvat, kovin innostunet kokoontuleimaan. Sai varastohuone kellarissa nimenkin, Koivumäen Tereessiat ry. Tähän ei tyytynyt tämä villakoiran Omistajatarfrouva, ehdotti nimeksi
Sant Birgitta Royal Club, ei saanut tämä kuin yhden äänen, sekin osoittautui Frouvan omaksi. Hiihtojaosto ehdotti samantien hiihtokisoista innostuneena perustettavaksi Mukulakunnalle hiihtoseuran, nimeksi nuijittiin samantien
Koivumäen Tiikkerit. Juuli toista, Koivumäen Pikakiitäjät, koska mielestään tiikerit eivät hiihdä, ei ainakaan Koivumäessä. Ei saanut kannatusta sekään.
Joten arkiperjantai - iltaa Himassa, pojan vaaatimuksesta nyt Himassa, vietettiin Jarilla, Villellä.  Kallellakin oli Hima, ei koti.
Hiljaista oli, Haukku harrasti pääelinkeinoaan, lojumista divaanilla silmät puoliummessa. Syöksähti ylös heti, kun jääkaapin ovi avautui. Useimmmiten turhaan vaivautui.
Tunsi Juuli  kutsumusta Huussihuoneseen.
Kas vain, Rouva Pytty oli Padon ilmeisesti joutoaikoinaan putkistoonsa rakennellut. Mikä sinne lirisi, ei eteenpäin lirissyt. Ilmiselviä kuljetusongelmia oli.
Siitä Juuli pikapikaa   Poikaa kuulemaan. Oliko rallitimomäkiselle pikataipaleeseen mahdollisesti vesieste, Niagaran Putous kenties, lisätty. Ei ollut, kuulemma. Tivasi ja tiukkasi, ei vaan ollut, ei ollut, hukutettu Idolia, taas Idolina timomäkinen,  hukutettu Niagaraan.
Siitä sitten vaikeasti tavoiteltavaa, vielä krantummin puhuteltavaa , Herra KiinteistöInsinööri Huoltomiestä, haeskelemaan. Ihme, vastasikin heti sekä heti myöskin paikalle lupautui kera apumiehen, vaijerin. Ei tuottanut tulosta käynti, apumiehen rassailu, sanoi soittavansa Putkilikkeeseen.
Oli ilta jo. Ei hoidu tänään enää, kuulemma.



Rouva Pyttyä ei voinut käyttää. Jotenkin asiat järjestettävä. Älysi Juuli, ämpäreitä oli vain yksi, lisäsi arsenaaliin vanha ison, voipytyn , Arabian antiikkiia.
Asia kunnossa, väliaikaistoimenpiteet tehty,
.Alkoi kuulostelemaan Huussihuoneesta kuuluvaa lirinää. Eihän siellä järjen mukaan pitänyt kuulua minkäänvaltakunnan lirinöitä eikä lorinoita. Patohan siellä oli.
Samaan aikaan kuulosteli Juuli  naapurin, Yläkerran asukkaan, hiihtäjäsuuruuden, oikean, suihkussaan lauleksivan nuotinvierus - aaroitaan. Huusihuoneeseen Juuli syöksyi, kas ihan oikeita Havunneulasia purjehti ammeessa iloisesti Naapurin suihkuveden seassa. Pikavauhtia naapurin, nimeäkin saanaan hiihäjän, ovikelloa rinkuttelemaan, kiljumaan ja jyskäämään ovea.  E Legenda i tietenkään aarioiltaan mitään kuullut.
Alas kiireesti, puhelimeen. Vastasi tämä mäntyrannaksi leikillään kutsuttu, tuli hetken kuluttua tapausta ihmettelemään.
"On ne miun neulasii, on."
Oli Juulilla suu jo  auki kysyäkseen  kasvaako Naapurin päässä sankkakin Männikkö, mutta malttoi sentään. Sanoi Legenda lenkillä käyneensä, siitä neulaset. Lupasi kuitenkin suihkuun enää olla menemättä. Parasta ollakin menemättä, koska mikäli vesi Huussissa vielä nousisi ammeessa, valuisi se auttamattomasti lattialle, siitä olohuoneen parketille, huom. parketille, joka oli siellä jo ostovaiheessa. Ei jälkikäteen varaa olisi ollut.
Siitä taas seuraisi Vedenpaisumus, kenties ainakin Haukun hukkuminen. Sekä Rottavaari Miu-Mingin hukkumakuolema Neulaspäisen yläkerran Asukin kylpyveteen.
Aamulla alkoi asian tiimoilta melkoinen kansainvaellus. Oli huoltomiesta, isännöitsijää, joka viimein oli, hukkkuneet nekin, LVI-kuvat jostain esiin kaivanut, putkiliikkeen asiantuntijaa, naapureita, ilmeisesti lähiökaupan juoksupoikakin, oli Juuli Finninaaman tunnistavinaan.



Pidettiiin Sotaneuvottteluja. Ei tullut asiaan minkäänvaltakunnan valaistusta.
Iltasella taas uusi Hyyskärumba. Oli pakonsanelema Asia tämä.
Oma osionsa kokonaan oli Mukulakunta, jonka mielestä ilmassa oli Suuren Urheilujuhlan tuntu.
Soi siihen Rumbaan ovikellokin,. Sesoi  oven takana vessapapereiden Säkkitukkukauppias,
Poika avasi ja ilmoitti vahvan mielipiteen :
" Meillä ei nyt osteta, meillä ei enää käytetä, on nyt voipytty vessana."
Pam, ovi kiinnni myyntitykin nenän edestä.
Ei ehtinyt Juuli mietiskelemään mitä seuraavalla myyyntikerralla Tykillle selittelisi.
Vihdoin asia selvisi, niinkuin asioiden on yleensä tapana. Oli jäänyt rakennusvaiheessa pätkä narua, joka nyt putken seiniltä irronneena tukki Rouva Pytyn kuljetusvaiheen. Taas kulki sekä lorisi iloisesti vallan.
Pato oli murrettu.
Mietti  Juuli itsekseen, miten mahtoivatkaan maaseudulla pakolliset sisähyyskät toimia.
Tuli tulokseen, Paras ja toimiva, aina, oli vanha kunnon pihapiirin Huussikäymälä, Makki, Hyyskä.
Eipä ole Huussin voittanutta näisssä asioissa, ei.
Ei ole eikä tule.
.

[Juuli Hukkaskukka]

MUMMO, MOPO JA ISÄNTÄ

Jatkui Suviloma.
Kestitsi lämmin kesä meitä edelleeen, hemmotteli kerrassaan Metropolitanin lomalaisia .
Siinä sivussa tietenkin muitakin kansalaisia, niin paistaa aurinko hyville kuin pahoillekin.
Mahtavat lomailmat olivat nyt meitä Isokaupunkiasukkeja suosineet, Poikakin ruskea kuin Intiaani. Joessa melkeinpä Ratsureippaineen asusti, oli siinä Reimaratsukin Pappa,  muutaman kerran puolipakolla kylmässä jokivedessä kastautunut. Kiiru oli vedestä pois Papalla, kertoili Poika virne naamalla ruokapöydässä kaikille halukkaille.
Pappa varoitteli Poikaa olemaan liieemmin irvimättä, voipi Ratsureima lakon aloittaa. Millä sitten Viidakosssa pahoja Punaniskoja, ilkeitä Kannibaaleja vastaan ratsastetaan taistelun tuoksinaan. Lisäksi oli vapaita, lakisääteisä lomia pitämättä tällä Reimaratsulla. Mites sitten suu pannaan.
Ei irvinyt enää Poika. Taisi jopa joku ajatus päähän loksahtaa.
Kaikki oli hyvin, Eläinklaani kesästä vapaana nautti, toisiaan tilaisuuden tullen, innolla takaa ajaen. Siinä sitä mentiin eikä meinattu. Sylvi-Kukonkin pyrstösulat, nyt jo uudelleenkasvaneet, suorana vauhtiviivana takalistossa sojottivat Sylvin pakoon pinkoessa. Sylvin pyrstöpuolen melkein paljaaksi kiskonut Oscar Orava oli perheen perustanut, Kaukametsiin salomaille kadonnut.
Vaan oli tämä auvoisa olotila vain tyyntä myrskyn edellä.
Äiti, tahi Mummona nyt vaikutti, taas otti ja kunnostautui.



Suven  loppupuolta jo elettiin, kohta oli myös Pojan sekä Eläinklaanin lomailut lomailtu, oli Metropolitanin pakokaasuiseen ilmastoon palailtava, leppeä suvituuli Unholaan, muistojen joukkoon jätettävä. Ei sentään ihan vielä, oli koettava ensin muutama yllätys.
Mummolasssa alkoi muonavaraston pohja jo pilkistelemään.
Äiti, Mummo, sitten eräänä kesäpäivänä kauppareissuun valmistautui.
Tänne syrjämaalle liikennöi tämä erinomainen keksintö, kauppa, - eli myymäläuto. Pari kertaa viikossa meille korvessa eläjille sapuskaa kuljetti.
Tällä kertaa ei Äiti, paimenpoikaa sekä lihakarjaa , outoja aristellessaan tätä peltotietä mopollaan suostunut ajamaan. Olipa muistissa hyvinkin Juulin sähköpaimeneeen törmäily.
Siispä valitisi Äiti tälläkertaa toisen peltotien, tosin hieman kuoppaisemman, mutta arveli Äiti siitä hyvinkin selviävänsä.
Tunturimopedilla ajaa puksuttelemaan, hyvin sujui lähtö ja ajaminenkin.
Oli Äiti varovaisempi mopon sarvissa kuin Auton ratissa, ei ollut mopossa seiniä suojaamassa.
Äiti siinä kuoppaista peltotietä Pappamopollaan ajaa töyssytteli, laulaa luritteli iloisena kesäveisuitaan, saapui pienen , loivan alamäen päälle, siihen tyssäsi Äidin lurittelu. Ihan laakista katkesi.
Oli mäen alla Isäntä, toinen, Äidin melkein kinkuksi aikaisemmin lahtaaman sikanuorukaisen Omistajaisäntä , tämä Kui-Kui Isäntä, keskellä tietä selin mopoilija-Äitiin. Kuinka olikaan mukava sattuma, paimenpoikaa tämäkin Isäntämies tielle viritteli. Ihan keskelle tietä, oli tosin ihan luvallista tämä, ei ollut tämä kuoppainen kärrytie yleiselle liikenteelle tarkoitettu.
Mikäpäs siinä, senkun viritteli, vaan oli asiassa paha mutka matkassa.



Tämä Isäntä oli sitten possupojan teiluuaikeiden kuuroutunut. Ei kuullut yhtikäs mitään, ei mopoa, ei Äidin kova-äänistä kiljumista, väistämiskiljahduksia. Ihan oli kuulematon tämä.
Isäntä seisoi selin peltotiellä kuin jyrinpäivä, Äiti ei mopoaan pysähtymään niin lyhellä matkalla saanut, ei voinut Isännän päällekään Äiti syöksähtää.
Ainoa vaihtoehto, Äidin oli väistettävä. Ja minnekäs muuallekaan kun valtoimenaan virtaavaan pellon valtaojaan sukelsi Äiti mopoineen, ohjuksena Isännän sivuitse.
Isäntä säikähti ilmassa lentävää Äiti pahanpäiväisieti, ei saanut suustaan muuta :
"Kui....Kui..Kui.. Kui.."
Perinpohjin kiukustunut, läpimärkä Äiti pellonojasta, jääkylmästä vedestä, kömpi.
Äiti ei kirosanoja harrastanut pahoissakaan paikoissa, mutta nyt kuuluivat nekin.  Antoi tulla täydeltä laidalta :
" On se vaan s..n p..tä, että alvariinsa joku tientukkona, kulki sitten mistä hyvänsä. Ei ole näemmä mitään rotia, sikaporsaat irrallaan juoksentelee, ihmisille kaikenmaailman esteet tielle viritellään. Hanki  h..i kuulolaite, pääset hengestäsi vielä. Kui, Kui, Kui nyt siinä.""
Eihän Isäntä mitään kuullut. Seisoi suu auki raivostunutta Äitiä tuijottaen.
Manaten kaikki pamenpojat alimmaaiseen h...n. Äiti vielä pörisevän ajokkinsa pyörilleen pellolta nosti, matkaansa likomärkänä, mutaisena jatkoi puotiautolle. Oli ojavesi pelkkää ruskeaa liejuvelliä.
Jäi Isäntä peltonsa reunaan Äimän Käkenä perään tuijottamaaan, vieläkään kai ei kunnolla tointunut, siinä ällistyneenä paikallaan seisoi. Ei älynnyt edes anteeksi pyytää, - miksi se siitä sitäpaitsi olisi enää tullutkaan.
Likomärkä, kurainen Äiti sitten puotiautolta Mummolaaan takaisin perinjuurin sydämistyneenä mopoili.
Isä hölmistyneenä äityi kyselemään jotta satoiko siellä, kun noin likomärkä olet. Ei täällä vaan, kumma kun noin lyhyellä matkalla ilmat noin äkkiä muuttuu.
Kiukkuinen Äiti ei saanut vastausta nyt aikaiseksi, oli puhekyky  kadonnut , mutta asiasta keskusteltaisiin taatusti vielä myöhemmin pitkään ja hartaasti.
Ja keskusteltiin myös.
Ei näköjään tämän huushollin naisten Ilmaveivit ota lopppuakseen.
Loma kohta loppuu, vielähän tässä ehtisi.
Kai se on niin, jotta
Onni yksillä, kesä kaikilla.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


SÄRKYVÄT MUNAT

Asusti Pikkumökissään Kirkonkylässä  Rouva, Amalia-Rouva, hieno kuin riikinkukko, kaunis, iloinen. Kilttikin. Vaan oli suustaan ronskinpuoleinen. Veti reippaasti vertaa Taiteilija-Violalle. Kissoja molemmilla, lukumäärää ei kumpikaan Rouvista tarkkaan tiennyt. Kanat sensijaan oli heppö laskea, ei yhtään ainutta Amalialla ollut.
Yksin asusteli, eikä ollut Maalikylissä kanaloita pahemmin.
Oli munat Puodista noudettava, jos aikoi lettuja tai muita munantekeleitä syödä.
Oli tulossa Viikonloppu.
Tiet olivat vaarallisen liukkaat, sama tauti vaivaa teiä nykyisinkin. On hiekka , oli silloinkin, ilmeisesti Suomenmaasta loppu, tai ainakin kortilla.
Oli Amalian Puotiin suunnistettava,  muutakin einestä oli  hankittava. Tulisi kenties vieraitakin Amaliaaa ilostuttamaan. Poika ainakin, perheineen. Vaikkei Amalia paljon Pojan villistä jälkikasvusta välittänyt. Tuppasi joka paikan tutkimaan tämä Viliskantti. Olivat vaarassa kaikki Amalian arvokkaat Posliinit, astiastot. Lisäksi kiskoi Kissoja hännästä. Leikkasipa yhden viiksetkin Oli kuulemma nätimpi niin. Tiellä vain kissalla. Pojan mielestä, Amalian ei.
Kissalta ei kysytty.



Lähti siis Amalia-Rouva Puotiin.
Varovasti kävi Amalian Puotimatka. Kovin oli kaljua, jäistä ja liukasta.
Perille kaatumatta, Puotiin astui.
Hiljaista näin aamutuimaan, kauppias yhtä hienon näköistä Herraa, yhtä ainoaa asiakasta palvelevan näkyi.
Kukahan oli, vierailulla varmaaankin, mietti Amalia mielessään.
Hieno oli Herra, Hattu ja kaikki, kun maalikylän miehillä päässä ryttyili lippalakki, tavallinen varuste. Sekin melkein perintönä Vaarilta saatu.
Tuli Amalian vuoro, Herra vielä jotan hyllyistä tutkiskeli.
"Niit munnii, miul ei oo omast takaa." kailotti Amalia.
Kauppias yritti hyssytellä, Herraa vilkuili.
"Nii, onha niit minul monest olt tarjol, en vaa huolinu ole, ties kui vanhoi ois olleet.
Jos vaik kukomunnii ois olleet" jatkui Amalian kuuluva kailottaminen. Hattuherrakin jo Amaliaa vilkaisi.
Kaupat suoritettiin, ostokset maksettiin.



Yhtämatkaa poistuivat Amalia ja Hattuherra Puodista. Kävi vieläpä niin somasti, oli yhteinen kulkusuunta kotiinkin, kummallakin.
Edessä oli erittäin jyrkkä, liukas mäki, Kirkonmäki. Kirkkojoki vielä vieressä virtasi jäättömänä.
Sitä sitten ylös kumpikin taiteilemaan. Oli liukas, kavala oli tämä Kirkkomäki.
Siihen aikaan ei ollut Puodeissa minkäänlaisia munakennoja, ruskeaan paperipussiin kananmunat varoen Puotilainen pakkasi. Nyt oli kummallakin munat pusseissaan muiden ostosten lisäksi.
Varoen, hiljaa edettiin, ei ollut hiekoitettu mäkeä laisinkaan. Niinkuin ei muitakaan kulkemisreittejä.
Amalia vilkaana, puheliaana, piti seuranpidosta huolen, ei Herra paljonkaan, ei oikeastaan lainkaan, puheenvuoroa saanut.
Puolessa väliä mäkeä kuitenkin seisahdutiin, henkeä vedettiin, nyt sa Herrrakin puheenvuron, Amalian hetkesi hiljetessä. Totesi Herra :
"On varovasti nyt mentävä, liukas, liukas on mäki. Menee vielä munat rikki, On niin herkkiä särkymään."
Ja siihenkös vastasi, riemastui ihan Amalia :
"Voi sen toki. Munat ne voikii särkyy, vaan on miun tään vanhan röppösen kanssa iha mukava männä litkutella. Ei oo särkynt viel, vaik oon monasti langennu, vanha ihmine. Litsaus vaa kuuluupi, särkynt ei oo milloinkaa. Kokemuksest mie tiija. Ehjän, iha ehjän on säilynt. Alpertti-vainaaki kovast kehu, mite on ehiän ja tuoreen säilynt."
Ei virkkanut Herrra Amalian jutusteluun yhtään mitään. Ei sanan sanalla kommentoinut.
Matka varaoen jatkui, luntakin hiljalleen sadella alkanut. Vielä oli Amalialla asiaa, ennen kotiportilleen kääntymistä :
" Ny kun tuota luntakii sateleepi, niin Herra astuupi nyt varoen, ettei säry munat. Eipä tult lume alt sit niit kaivella. ja mitä se Frovakiin sannoo, jos Herra munasa särkeepi. Jääp ilman kokonaa. Voi toraisa olla. "
Niin kääntyi Amalie pihatielleen. Herra matkaansa munineen jatkoi.
Kotiinsa saapui munaretkeltään tämä Hattuherrakin.
Pappilaan. Pitäjän uusi Kirkkoherra.
Rouvalleen virkkoi :
"Kukahan oli tämä erittäin puhelias Rouvasihmnen, jonka kanssa yhdessä puodista palailtiin. Olipa puhelias Rouva. Mutta oli siellä liukasta."
Munista ja Amalian puheista ei Kirkkoherra sanallakaan Rouvalleen maininnut.Kysellä yritti Rouva. Vaan vaikeni  Kirkkoherra.
Pääasia, munat, kuitenkin ehjinä säilyivät.
Ei tullut Toraa.

Ehjät munat Kirkkoherralla.
Rauhallinen oli Viikonloppu.
.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


TAPETTIKEIVERI

Kesä oli , lämmintä riitti.
Metropolitanissa jatkui kaikki suurinpiirtein entisellään, mitä nyt jotain hyvin pientä ja mitätöntä.
Viisari-Villekään ei nyt lähiaikoina ollut napin painalluksiaan suorittanut, ei siis Pommiaamu, eli nukkunut Juuli  Rokulliin.
Poika kävi nyt Tarhassa leikkimässä päivisin, kotonaan lapsia hoitava Rouva oli hoitosuhteen irtisanonut, ei syytä maininnut, mutta erittäin vahva epäilys Juullilla oli. Ilmitappeluthan ne, ainaiset, Rouvan oman samanikäsen pojan kanssa. Mätkittiin suoraan sanottuna toista säälimättä turpiin. Vuorotellen. Olipa suksisauvakin kerran toisella aseena ollut.
Haukkukin oli rauhoittunut, vanhemmiten Haukun sukukuntaan kuuluvien kuulo yleensä heikkenee, Haukulla tapahtui sekin, niinkuin kaikki muukin päivastoin. Kuulo parani, huomattavasti. Se oli jopa Juulin, Ruokinta-Automaatin puheen alkanut kuulla, jossain määrin sekä jossain, ilmeisesti itse valitsemassaan kohdin. Kuinka sattui millonkin Haukulle asia sopimaan. Pojan, Puoijumalan, äänen oli aina kuullut. Oli myöskin lopettenut, vihdoin, kenkien puruluuna pitämisen, -viisi paria-,
verhojen riekaloimisen, -neljä paria-. Ylenaikaisen, yhtämittaisen ruokakupin hampaissaan kanniskelun , Juulin kantapäillä kuppi kolisten tallustelun, lopettanut Automaatin vainoamisen, jota kesti joskus tuntikaupalla. Kun ei Automaatti heltynyt kuin ruoka-aikaan, otti ja kyllästyi kupin kalinaan.
Kissainhostaan sensijaan se ei irti päässyt. Ne olivat ja pysyivät ikuisina Isoinhokkeina. Varoa piti puistovisiitillä kokoajan. Kahdella keksillä toimi nyt makuupaikalle paluu. Ei enää harjoiteltu agilityä kanssakulkijoiden suureksi iloksi ja riemuksi.
Rottavaari Miu-Miung oli ainoa huushollisssa jolla ei tuntunut ollenkaan murheita olevan. Hiljaisen, pienen äänensä, vikinänsä korotti, mutta harvoin senkin. Eläkeläispäiviään tyytyväisenä yksiönsä nurkassa eleli.
Saapui Juuli päivänä eräänä, leivänpäällysten Ansaitsemispaikalta Poika kainalossa, asunnolle Nukkumislähiöön. Jo kerrostalorappuun kuului Haukun kovaääninenen mekastus. Sai Koiruuden vaiennettua, tai paremminkin Poika sai, kotiuduttiin taas, olohuoneesen astui.



Huomasi tuijottavansa olohuoneen seinän alaosaa, sieltä oli repäisty , irroittu.
Tapetti,
iso palanen, suorakaiteen muotoinen . Ei toiminut nyt, jos ei isommin muulloinkaan, tuo järkivähä. Haukkua syyttävästi mulkoili, ei se syylliseltä nyt vaikuttanut, ei luimuillut lainkaan. Sitäpaitsi koheltava Haukku, ikiliikkuja, ei olisi noin tarkkaan työhän pystynyt. Vaikkakin oli matalalla sijaisevaan ikkunalautaan melkoisen säännönmukaisia kuvioita koverrellut aikansa kuluksi, ynnä sohvapäydän kulmat olivat saaneet uuden muotoilun. Huvikseen ihan. Pohti Juuli ongelmaa perinjuurin. Ei millään sytyttänyt. Ei. Poika taas kainaloon, naapureita haastattelemaan, olisiko heillä antaa valaistusta asiaan, olisiko mitään outoa kuulleet, nähneet jne. TapetintuholaisPatrullin ehkä asunnon tienoilla hiippavan havainneet.
Ei, ei oltu , ei useammassakaan paikassa.
Isännöitsijä oli lomalla, sijaista ei ollut, Herra Huoltomies ei tapansa mukaan ollut tavoitettavisissa, ei puhelimeen ainakaan vastannnut. Hankalaksi asian teki, että tapetti oli oikein taiteijan, Birger Kaipiasen suunnittelema, Kellolinnut nimeltään, edellisten asukkien jäljiltä vielä. Oli senverran tyyris tämä nyt tuhottu tapetti, ettei juulin rahavarannoillani sitä olisi hankittu. Ei ratkennut, ei valjennut, perin outo Tapettivisa. Illalla ei tahtonut uni silmään tulla, mietti millainen mahtoi olla tämä asuntooni yhtäkkiä pesiytynyt Olio, jonka ruokalistaan sisältyivät tapetit ? Mikähän muu oliolle jyrsittäväksi kelpaisi ? Hieman pelottikin, mikä asunnossa vieraili, tai kuka.
Joutui Poika tiukkaan kuulusteluun.
" Kuules nyt. Oletko sinä vaikka vahingossa tapettia autokilpailussa , sinä tai Mäkisen Timppa päin ajaneet. Kerropas nyt. Ei Äiti ole vihainen.. kerro."
Pitkä, salaperäinen, - minä tiedän-, silmäys Äitiin, sitten se sieltä tuli.
" Juu. En. Juu. Minä tiiään mikä se o. Se o TapettiKeiveri. Varmalla. Sata vetoo. TapettiKeiveri."
Levisivät Juulin silmät suunnilleen teetassin malliin .
" Että siis ...Mikä ? Keiveri mikä ?!! Missä sinä sen olet nähnyt tai mistä sinä sen tiedät. Keiveri...
Mikä Pi...kröhmm...Pimpulan Keiveri ?
Poika vakavana selvittämään:
"Juu. Se Keiveri kävi Jarinkin Himassa. Varmalla,. Sata vetoo. Kävi."
No juu, tämähän sitä nyt, uhmaikää ja mielikuvitusta . Ei kannata nyt päätään vaivata. Eikä Poikaa valehtelusta syyttää. Ohi menisi aikanaan ... Keiverit.



Eräänä päivänä Poika oli taas muuntautunut Idolikseen, timppamäkiseksi, Suureksi Rallimieheksi, kaahasi pörräten, kuolan leuasta roiskuillen pitkin villapaidan etumusta, pikamatkoja autollaan lattiatasossa. Kurkotteli äkkiä olohuoneen sohvan alle, aikansa pitkään tuijoteltuaan, koukki sieltä kätösiinsä sinne lennähtäneen paperilapun jossa luki selvin kirjaimin :
"Olkaa hyvä, laittakaa viesti, tapetin nimi ja numero ylös paperille, tapetoimme seinän uudelleen. Numero ja nimi puuttuu.
Terv. MAALARIT."
Jaahas, silleen sitten. Ei ollut Juuli ollut ollenkaan ollut missään puheissa, juttusissa eikä tekemisissä minkäänlaisten maalarien kanssa, ainoa maalari jonka tunsi oli Eno, joka ei tänne tulisi luvatta tapettia reviskelemään. Pojankaan ikä ei vielä riittänyt tapetoitiurakoita sopimaan. Asunto oli oma, tosin pankin kanssa yhteinen vielä, ei päässyt vuokraisäntäkään tapiseeraamaan.
Joten uudelleen ikuisesti hukassa olevaa, krantusti puheteltavaa Herra Huoltomiestä kiinni yrittämään. Nyt tämä yhteydenotto onnistui, tärppäsi n. kymmenennen soittoyrityksen jälkeen. Sekä tietoakin salaperäiseen tapettituhoon löytyi.
Oli suoritettu taloyhtiössä, uusi kun oli talo, peruskorjaustarkastus, jossa oli huomattu sisäseinässä olohuoneessa halkeama, tapetti siinä oli revennyt. Maalarit siitä kappaleen mallikseen tapettipuotiin irroitelleet. Oli sen halkeaman juuli itsekin huomannut, ei vaan sitä tärkeänä pitänyt, oli mitätön eikä haitannnut. Nyt tämä Uusiotapetointi suoritettaisiin Taloyhtiön vakuutuksen laskuun.
Hyvä, asia oli nyt selvinnyt.. Ei tarvinnut Juulin enää iltasella moneen otteeseen mietiskellä, josko ansioissa ollessaaan asunto pikkuhiljaa jyrsittäisiin alkutekijöihinsä, pelkät alastomat betonielementit sekä vessapaperirulla jäljelle vain jäisivät.
Tuuli oli tämän maalareiden viestin, parvekkeen oven auki ollessa sohvan alle pölläytttänyt. Uusi tapetti tuli aikanaan, kauan siihen tosin aikaa kului, mutta tuli kuin tulikin vihdoin. Tarkasti sai syynätä jotta eron huomasi.
Unikin palautui entiselleen, oli TapettiKeiveri oli uudet uhrit löytänyt, uusiin tapettimaisemiin jyrsimään muuttanut. Tosin ilmestyi tähän juuri uusittuun tapettiin alaosaan värikynästä ilmeisesti peräisin olevia kuvoita, mutta ne vain tapettia elävöittivät.
Oranssi väri sopi erinomaisesti siniseen tapettiin. Vieraiden toimesta usein huomioitiinkin, sopivuus. Huomauteltiinkin jopa uuden tapetin hankinnasta.
Tapettia ei kuitenkaan, tästä kuvoinnista huolimatta,
ei hankita, ei.
Ei uusita.

[Juuli Hukkaskukka]

.


HAUKKU- ISKA

Nyt on kyseessä tämä  merkittävä Koiramaailman ExtraPainos, Koirapersoona, kovakorvainen KupinkanniskelijaKoira Haukku.
KoiraTyttö, KoiraKuningas, Suuri Päällikkö jolla oli Koirapojan Ego.  Osoitti omaavansa muitakin todella hyvinkin erikoisia kykyjä.
Alkoi Juulin Kesäloma. Se tiesi matkustusta Joukkoineen Linjapiilissä Mummolaan.
Monen viikon vapaus koitti Juulille. Pääsi mattopyykille, kasvimaata kitkemään, marjastamaan, heinään, hoitelemaan Mummolan Kanipoikia, säilömään, mehustamaan.
Todellinen vapaus koitti vain Pojalle ja Haukulle. Rottavaari Miu-Miungin sai tyytyä häkissä oleskeluun, tosin pihanurmikolla. Olisi muuuten alta aikayksikön omia polkujaan tallaamaan lähtenyt, marjapensaiden alle , metsän siimekseen . Kadonnut Ikiajoiksi.



Mummolassa Kesää, Lomaa vietettiin.
Keitteli   Juuli kaikessa rauhassa tuvassa sapuskaa joukolleen. Ovi pihamaalle oli auki, päivä oli ihana ja aurinko suorastaan kehräsi kultaa taivaalla.
Yhtäkkiä huomasi eteisen kynnyksellä Koiruuden, mustan, pitkäkiharakarvaisen ison Ronttirotuun kuuluvan. Vieras oli Koiruus Juulille.  Ihan Outo.
Välähti päässä oliko Haukku kenties käväissyt Koirasalongissa Trimmaajalla, värihuuhtelun ottanut maantienväriseen turkkiinsa, hankkinut nyt niin muodikkaat rastat sekä pitkän Helvetin Enkelit - henkisen Naamatukan. Oliko tullut vanhakantaisia arvoja, luita sekä koirankeksejä kannattavasta Haukusta ihan ilmielävä Punkkari . Vai oliko saunan kiukaan alla tuhkakylvyssä pyöriskellyt ?
Eipä kumpaakaan, Koira oli ja pysyi vieraana.
ULOS, kijaisi Juuli hädissään. Ihme tapahtui. Totteli koiramaailman edustaja.
Alkoi ihmetellä Haukun Ei - rähäkkää. Missä piileksi Haukku .



Katsoi Juuli ulos , sielläpä Haukku sekä tämä Vierailta Mailta tullut koirarodun muodikas Edustaja navetan nurkalla touhusivat täyttä häkää askareissa joiden ilmiselvänä tuloksena oli tuottaa maailmaan uusia Koiramaailman edustajia.
Samassa puhelin, tapoihinsa kuuluen soi.
Toisessa päässä esitteli itsensä nuori naishenkilö, meni Juulilta nimi ohi korvien, vieras, kysyi onko mahdollisesti näkynyt mustaa, isoa koiraa.
" Hyvinkin on. Tuolla touhuilee jalostushommissa meidän Haukku - Koiran kanssa."
" Jessus, Mä tuun heti, "
parkaisi tytttö. Hetkisen kuluttua porhalsi pihaan vaalea, uusi auto, kuskina Enkeli/Punkkari-Koiran Omistajatar.
Tyttö tarrasi Punkkari/Enkelin, tässä tapauksessa käteviin tarttumisvilloihin, heitti suorastaan Punkkarikoiran auton takapenkille kiljuen Enkelille kuin pistettävä sika.
Lausahti , katsell Juulia päästä varpaisiin, ikäänkuin Episodi olisi tämän aiheuttama, vähintäänkin Punkkarin salakuljettaja :
"Onkin sitten vietävä Doris piikille, en todellakaan nyt halua pentuja, Teidän koiranne on sekarotuinenkin."
Tottahan se.
Sekarotuinen ja omasi muitakin piirteitä jotka eivät sopineet koirayksilöille ollenkaan. Täydellinen kunnioituksen puute muita kuin PuoliJumala Poikaa kohtaan. Tottelematon oli, varasteli makupaloja, jahtasi ja vihasi kissoja. Karkaili. Näitä ei kuitenkaan Tytölle eritelty. Vaan ei toivonut Juuli niiden periytyvän.
Auto pyyhälsi pihasta, Onneton Enkeli kyydissään, ilmeisesti Kirkonkylän päivystävälle Elukkatohtorille.
Just oli Tyttö pois näköpiiristä pyyhältänyt kun, nyt vasta tietenkin, Juulilla sytytti, - Tyttöhän se Haukkukin oli, peruskoiruudeltaan.
Lisäksi oli Tyttö puhutellut Punkkariaan Dorikseksi.
Molemmat koiruudet olivat Tyttöjä, olivat kaikesta nähden vieläpä lesbo-rotuun kuuluvia.
Ei pystynyt HelvetinEnkelin kiharapaljoudesta, seasta erottamaan oliko tällä pistoolikotelo vai ei. Nyt älysi Enkeli/Punkkarinkin olleen Tyttö.
Tätä Ilosanomaa ei Juuli voinut Tytölle enää julistaa. Ei nimeä muistanut eikä ollut tullut auton rekkaria otetuksi ylös. Harvemmin sitä tämmöisissä tapauksissa.
Joskus myöhemmin Tyttö soitteli, kertoi HelvetinEnkelinsä piikillä käyttäneensä, toivotteli Hyvää Jatkoa ja Terviisiä Haukulle, josta ei nyt Isää, elatusvelvollista, tullutkaan. Ei enää oikaissut Juuli tapahtunutta. Olkoon sellaisenaan, tehty mitä tehty. Hyvää Kesää samoin Tytölle ja Helvetin Enkelille, Punkkarille, toivotteli.

Nyt on suunnitelmissa ilmoittaa sukupuolineutraali Haukku Koiruuksien SiniPilvi - Yhdistykseen.
Täyttää vaatimukset,
- nekin
..
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


KlOVNI, PIERROT

Olin Klovni.
Olin Klovni, Pierrot - Ilveilijä.
Olin Klovni, Klovni Sirkuksen
Sirkus oli Koti, täytti elämän.
Synnyin Sirkukseen,
Ilveilijäin Maailmaan.

Parrasvaloihin iltaisin aina tulin nauramaan.
Vaikk sielu itki, nauroin, nauroin aina vaan.
Ei Nauru riitä. Itketin, kyyneleet vuodatin.
Tunteet kätkin. Merkinneet ei. Ne suodatin.

Vanha olen. Kerran nuori. Sirkusklovni.
Uskoin, luotin ihmisiin, uskoin Onneeni.
Luulin, ympärillä kaik Onnen mulle toisi.
Oli suurta harhaa, luuloa ja luottamusta
Elämään. Onni tuleva. En Tuskaa tuntisi.

Tuskan sydämessäin ma julman, syvän tuntisin.
Ennen Tuskaa luulin. Opin Elon, Klovni olemaan.
En oppinut, huomasin. Liian myöhään kuitenkin.
Kerron. Toivon, kuuntelet.  Kyyneleet jos nään
-  vaikenen. En niitä kestä. Ne estää elämästä.

Ei muutoin voisi. Tutustuin Prinsessaan.
Sirkusprinsessaan. Ruusuja kantamaan
minä kelpasin. Olin Ilveilijä. Olin Narri vain.
Ihmisten Naurattaja, Pierrotiksi kelpaava.
Nauroin, tanssin, itkin illat, Ihmismerelle.

Rakastin. Huomasin vain Sirkusperinsessan.
En huomannut, kuin muutkin nauroi minulle.
Nauru tämä sattui. Kun kerroin vaiti kuunteli.
Jälleen hymyili :
" Houkkioko olet. En koskaan voisi rakastaa
Ilveilijää. Kaiken Pilkkaajaa. Tyhjän Naurajaa."

Kääntyi . En Nauranut.  Katselin, vaikenin.
Hän poistui. Hän, Rakkainpain. Hiljaa itkin.
En muuta osannut. Sirkus jäi. Kauas lähdin.
Luulin, unohtaisin, pois olisin. Ei käynyt niin.
En unohtanut koskaan. Prinsessa oli Elämä.

Pierrot vaikeni. Näin kirkkaan kyyneleen
kuihtuneille kasvoille nyt salaa vierineen.
Mitään en osannut , osaa ottaa, surra
mennyttä en osannut.  Ei lohduttanut
ois Klovnia. Elämä, kaltoin oli kohdellut.

Lähdin Puiston penkiltä. Jai Pierrot istumaan.
Rakastettuaan, Prinsessaa, yhä muistamaan.
Oli kaipuu vieläkin, ei olleet unohtuneet
nuo Muistot menneet. Muistot tuskaiset.
En auttaa voi, ei voisi kukaan.
Toivoa vain voisi,

- Pierrot unohtaisi.
.
Juuli  -12
.

[Juuli Hukkaskukka]

   .......

............



GÖRLANTTI ja WÄNÄ

Suvi taas koittanut Metropolitanin Lokeroasukeille, Inehmoille sekä TurkisEläimille.
Loimotti kuuma Aurinko, kadut sulaa asfalttia hehkuivat. Kovin oli kuuma alkava Kesä.
Koulu loppunut, Juulin loma alkanut.
Tavan mukaan Mummolaan nyt matka kävi. Pakattiin Pakaasit, täpötäyteen LinjaPiillin sullouduttiin, takaosastoon kera Putelimiesten.
Joutuisasti luontui matkanteko, Putelimiesten, vakiomatkaajien, takapenkin alla irvistelevää Haukkua kiltiksi Hauveliksi ylistäessä.
Mummolaan saavuttiin hyvissä voimissa. Poika riemusta kiljuen punanahkoja Saunantauspajukkoon Pappahuimannilla jahtaamaaan. Käyttöön joutui myös vanha Pyykkipata, Pappahuimannia siinä kiehuteltiin. Oli Poika vaihteeksi Punanahka. Ei Pappahuimanni sentään Tulta alle antanut viritellä, oli oltava joku Roti sentään.

Kummasti muistuivat lapsuusajat Juulille mieleen.
Oli majoittunut Saunakamariin, jo aikoja sitten, Joutomies Wäinö, Wäinö-Merenkulkija, Vänä.Jos oli Hieroja-Annin Ylykämiehen, Wilijamin Tarinat mahtavia, vei Wäinö helpolla voiton ihan käsivarren mitalla. Niin Juuli  kuin Pikkuveikkakin olivat uskollista kuulijakuntaa. Väitti Vänä kivenkovaan rintamakaveri Isälle olevansa. Vaan ei Isä muistanut.
Ja Wäinöllä Tarinaa piisasi , uskomattomia määriä muistissa oli Uskomattomia Tarinoita.
Eräs Tarina jäi pikkuJuulin mieleen varsin selvästi, niin täysin Juuli sen uskoi.
Saunanrapuilla kauniina kesäpäivänä Mukulakunta silmät suihtirenkaina kuunteli.
Ja Wäinö kertoi.



Oli Vänä seilannut Valtameripaatilla Kaukaisia Maita pitkin ja poikin. Ei kai ollut enää käymätöntä paikkaa Vänällä. Oli käyty Jaappanit, Ameriikat, tapeltu verissäpäin Vuorirosmoja vastaan Kalliolan Vuorilla, oli juostu täyttä karkua pakoon tiikerilaumaa Ahriikkan niityillä. Niittyjen nimeä ei Vänä nyt muistanut, vaan eipä tahtia haitannut.
Vaan olipa paikka, missä ei Vänä vielä ollut poikennut. Oli se paikka nimeltään Görlantti, Jääkylä, Ikirouta oli maassa, Ikilumi ei kokaan sulanut. Görlantti, hirvittävän kylmä maa.
Sinne haaksirikkoui jäisellä Pohjoismerellä Vänän senhetkinen Paatti. Oli pakko rantautua tähän Görlanttiin, vaikka rannassa seisoi Görlanttimiehiä hirveät atraimet tanassa. Jälkeenpäin kuultiin jotta niitä atraimia valaanpyyntiin käytettiin.
Siittä maihin, Görlanttiin vaan.
Outoa oli Porukka, asuivat jääkalikoista tehdyissä majoissa, jääpiippu katolla törrötti. Pukineet karhunnahkoja, sellaiset Görlanttimiehet kesäketineissään kärvistelevälle Vänällekin lahjoittivat.
Siittä vaan tutustumaan, Tutustuttiinhan sitä. Vaan ei ollut hyvä jotta Görlanttinaiset, ei järin kauniit Vänän mielestä, tukka kalanrasvalta haisi, vaatteet kuin paletumiskuolemaa odottavalla, Vänää jahtasivat. Ja paha oli haju.
Vaan yksipä tämmöinen Görlanttinainen otti ja Vänään ihastui, rakastui tulisesti oikein.
Eipä rakastunut Vänä.
Görlanttimiehet kiiruulla päättelemään , naittaahan nämä kaksi pitää. Ovat ankaria Görlanttiukot näissä asoissa.
Eipä tahtonut Vänä.
Otti ja varasti Görlanttimiehen luistimet lumimajasta. Olivat kuulemma aidot Nurmekset nämä. Ja niillä sitten jäätä pitkin Naapurisaareen, samoin lumiseen, jäitä kalisevaan, säntäämään. Tämän huomasi paitsi Görlanttinainen, myös Görlanttimiehet. Alkoi armoton ajojahti, Ei käy lukuun jotta Suluhasmies noin karkaileepi. Valasharppuinoineen jäälle pinkomaan, takaa-ajoon.
Vaan jäivätpä Görlanttimiehet, eivät voineet vastustaa kiusausta pahasti Vänästä jälkeen. Jäivät jahtaamaan kalastelevaa Jääkarhua, joka mätti kalaa avannosta toiseen. Oli siinä ihmettelemistä, siinä Karhussa, ensi alkuuun Görlanttimiehillä. Kun tointuivat, kiivas jahti alkoi, Vänä siinä tohinassa unehtui. Pakoon onnellaaan pääsi.
Pääsi Vänä henkeään menettämättä Naapurisaareen, josta sitten Paatilla taas uusiin Seikkailuihin seilasi.

Suorastaan paloivat Juulin sekä PikkuVeikan teetassin kokoiset silmät.  Ei henkikään meinannut kunnolla kulkea Pikkuväellä.
Isä, joka sattui ohi kulkemaan, naureskeli ja tokaisi jotta oli Vänällä siihen aikaan jo hyvä tuntuma luistimiin, tunnisti ihka oikeat Nurmeksetkin siellä Görlannissa. Ei hievahtanutkaan Vänän ilme. Tuumaili vain görlanttilaisten olleen paljonkin kehittyneempiä luistelutekeniikkassakin, oli täällä Pojilla vieläkin vanhojen sahojen terät monojen pohjissa luistimen virkaa toimittamassa.
Jotta sillalailla pääsi karkuun Vänä Görlanttinaista,
- Nurmeksilla.
.

[Juuli Hukkaskukka]

LADY

Asusteli Juuli edelleen Lähiölokerossaan, Metropolitanissa.
Joukkueineen tietenkin.
Mihinkäs sitä nyt kalleinpansa hukannut olisi. Poika harkkaili, kävi koulua. Ja kasvoi silmissä.
Haukku omaksui nyt vihdoin oman Tyttökoira-osansa, alkoi jopa  Juulin puhetta kuulla. Omi nyt sukupuolensa mukaiset käytöstavatkin.
Pois oli pyyhkäisty Poikakoiran Ego.
Tosin oli kevätaika, lumet sulivat, purot solisivat, kaikkialla tuoksui kevät.
Ja tuoksui Haukun Nenuun jotain muutakin.
Puistossa kävelyllä Ruokinta-Automaatiensa keralla käyskenteli montaa eri sorttia Koiragentlemannia, isoa ja pientä, mustaa ja valkoista, joka plaatua. Oli nyt valinnan varaa Haukulla, markkinat olivat Haukun.
Ja Haukun Emännän.
Vahva oli JuuliEmännän mielipide, nyt ei koiravauvoja Lokerooon tuotasi. Ei tämä estänyt Haukkua silti kiemurtelemasta, veikistelemästä, haistelemasta tiettyjä paikkoja, melkeinpä hymyilikin, -ujosti.
Siis , päätti Juuli, katsoa sai, mutta ei koskea. Kovin kohisi Koiraelo, Haukku siellä mukana.
Tätähän tämä nyt, tuumaili.
Aikansa kutakin.



Kevät siis talven päihittänyt, vallan riistänyt.
Solisi, lirisi, kohisi, kuohui. Ja paistoi Aurinko.
Puut ja kukat jo viheriöivät, ihmiskunta keväästä iloitsi.
Nyt sattui vielä iloisuutta lisämään Mummolan Pappareimanni, oli Pappa Metropolitaniin matkustanut, tyttärenpoikaa ikävä tullut. Tämä oli mieluinen tuttuvieras,
Poika suorastaan kattoon pomppasi.
Oli Papalla asiaakin. Oli hammaslääkärisssä käytävä, torahampaita vihloi, kuulemma. Oli toinenkin asia, tärkeämpi. Kohta kertoisi Pappa. Ensin tietysti syötiin, kahviteltiin , uutiset kerrottiin.
Sitten pääsi Pappa vihdoin asiaansa.
Oli päättänyt vakaasti, Juulille uudet kevättamineet hankitaan.
Nyt.
Ei vastaansanomista. Pappa antaisi rahan, kustantasi,  yksin sai Juuli Boutiqueihin suunnistaa.
Ei halunnut Pappa ravata liikkeestä liikkeeseen, istuksisi tyhjänpanttina odottelemassa sovituskopin vierustalla, pitkästyisi perinjuurin.
Mutta muuhun kuin vaatteisiin ei rahaa Pappa antasi.  Hinnasta ei olsi tarvis tinkiä  Parasta piti nyt oleman Juulille.
Olikin Juuli jo haaveillut uusista pukimista, vaaan oli raha tiukalla.
Nytpä potkaisi Onni. Sama Onni potkaisi Poikaakin, myös uusittaisiin vaatevarasto, Pois kuluneet arkut, pois. Pois ei kuulemma antaisi Poika, metakan nosti, uusia kuitenkin voitaisiin hyvin hankkia. Farkkuja.
Siis koitti päivä, jolloin Juuli vaatehankintaan puvustoa uusimaan lähti. Yksin.
Jäi Poika Papan kanssa kotimieheksi, vuoro Pojalla myöhemmin.
Siis Linjuriin Metropolitaniin sekä aiemmin katsomaansa hienoon, hienoon Boutiqueihin iloisena suunnisti. Kovin oli mieli, ajatukset Sinipilvisssä ihan. Liiiteli  kadulla, ajatuset tulevissa ihanuuksissa.
Liiteli hienon Boutiguen ovesta.
Voi tavaton, miten oli hienoa. Oli punaiset rokokoo-istuimet, kultareunaiset peilit, samettiverhoiset sovituskopit. Ja se tuoksu. Varmasti Dior, uskoi Juuli. Ne vaatteet, ne vaatteet. Oli ihan pökertyä, niin oli kauniita asusteita. Hattuja, kenkiä, käsineitä, kaikkea ihan.
Myyjätär oli kuin Pariisista suoraan, Juuli  kuluneissa farkuissa an pitkään nenäviertään pitkin silmaili. Valitsi Juuli sovitettavat asusteet, Hienotar perässä mittanauhoineen sovituskoppiin. Farkut nurkkaan häpeämään.
Pitihän se mittailla, että osui varmasti istuvat. Tykoistuvat, visersi Hienotar.
Ja niin mittasi Hienotar vyötäröä, - kauhistuneena kiljaisi :
"Voi tavaton, onhan tätä täällä".
Säikähti  Juuli,- mitä,- mitä siellä on, onko sarvet kasvaneet vyötäröön, vai mitä Hienotar kiljuu.
"Teillähän senttejä aivan liikaa, mitä Te oikein syötte, lihapiirakoita vai ?"
Ulos, Ulos ja pian , takoi  Juulin päässä.
Ei ollut Juuli lihava, jos ei nälkäkurkikaan. tavallinen naisihminen mittoineen ja sentteineen.
Juuli vaatteet tulipalovauhtia päälleen sai, tempasi laukun, paiskasi oven. Jäi korvissa kaikumaan vain Hienottaren voihkinta. Pääsi asiakas karkuun.
Hetken kimpaantunut Juuli suunnitteli koko ostokset unohtavansa, vaan päätti, olkoon yksi Hienotar missä lystää, onhan likkkeitä toki muitakin.
Siispä tavaratalon vaateosastolle suuntasi matkan. Oli palvelu toisensorttista. Toisensorttisia olivat hinnatkin. Vaatteet kuitenkin yhtä nättejä kuin Buotiquenkin, jos ei nätimpiäkin.
Eikä kukaan kiljahdellut.
Sopivat, tykoistuvat, edulliset pukineet löytyivät. Iloinen oli Juuli jälleen. Oli se hyvä etten siihen liikkeeseen rahojani kantanut, mietti mielessään.
Kotiin saaapui, Poika ja Pappa vastassa. Haukkukin, joka ei tuntenut uutta Ladya, pakeni kauhuissaan sohvan alle. Sieltä tiiraili, olisiko sittenkin Automaatti tuo...
Pappa hymyili :
" Isän oma, kaunis, pikku Tupakkirullahan se siinä. En ollut tunteakaan.
Äänestä vasta tunsin."
Oli Pappa kiltti, kehui, vaikka hyvinkin tunsi.
Nyt kiljahti Poika, vuorostaan :
"Mutsi, sä oot upee. Sä oot kuin Missi. Upee."
Juulia itketti.
Kilttejä, kilttejä nämä matleenan ikiomat Aarteet olivat.
Mutta oli juulikin hieno.
Lady, - kerrankin.