Oikeus / velvollisuus itsemurhaan

[Paha setä]

Menipä näkkimäisen vakavaksi aloitus mutta yritämme perustella moisen oudon topicin jotenkin tai muotoilla kysymyksemme uudelleen.

Pohjimmainen kysymys kuuluu: Onko ihmisellä oikeus tehdä (tai velvollisuus tehdä) itsemurha jos hänellä havaitaan esim. aivosairaus joka muuttaa ihmisen persoonan täysin toisenlaiseksi kuin ennen sairastumista?

Dementia, esim. saattaa kääntää persoonan ihan päinvastaiseen suuntaan, mutta onhan niitä muitakin. Dementikko voi olla pahimmillaan tosi väkivaltainen vaikka alkuperäinen mieli olisi mahdollisimman kaukana siitä.

Mitä tehdä tässä tilanteessa?

[S]

Eihän tässä ole kahta sanaa, etteikö ihmisellä olisi itsemääräämisoikeutta omaan kehoonsa ja mieleensä. Jokainen joka tuntee sisimmässään, että elämisen edellytykset ovat käytännössä menneet, tai elämän halu on huvennut tyhjiin, voi halutessaan päättää päivänsä haluamallaan tavalla. Tietysti tietyin rajoittein sovellettuna.

Se on sitten oma lukunsa, miten läheiset ja muu ympäristö tälläiseen suhtautuvat. Mutta se ei saisi loppupelissä vaikuttaa siihen, minkä päätöksen on omassa mielessään tehnyt, jos on vielä sen verta voimissaan että kykenee ratkaisun tekemään. Hoitotestamentinkin voi laatia ennakkoon ja päätöksen siitä, että hoidot lopetetaan omasta tahdosta. Sisimmän ääntä on hyvä kuunnella tässä asiassa.

- En nyt tietenkään kehota, enkä yllytä ketään toimimaan millään tavoin tähän nimenomaiseen itsetuhoiseen suuntaan; vaan puhuin yleisellä tasolla ja oman mileipiteeni asian tiimoilta. Jokainen tekee omat ratkaisunsa elämisensä suhteen, sillä onhan sentään kysymys jo itsessään elämästä ja kuolemasta. Näistäkin asioista on hyvä puhua avoimesti, ilman häveliäisyyttä tai turhaa pelkoa ympäristön suhtautumisesta. Kuolema kun on yhtä luonnollinen asia kuin elämäkin.

[Paha setä]

Eihän tässä ole kahta sanaa, etteikö ihmisellä olisi itsemääräämisoikeutta omaan kehoonsa ja mieleensä. Jokainen joka tuntee sisimmässään, että elämisen edellytykset ovat käytännössä menneet, tai elämän halu on huvennut tyhjiin, voi halutessaan päättää päivänsä haluamallaan tavalla. Tietysti tietyin rajoittein sovellettuna.
Se on sitten oma lukunsa, miten läheiset ja muu ympäristö tälläiseen suhtautuvat. Mutta se ei saisi loppupelissä vaikuttaa siihen, minkä päätöksen on omassa mielessään tehnyt, jos on vielä sen verta voimissaan että kykenee ratkaisun tekemään. Hoitotestamentinkin voi laatia ennakkoon ja päätöksen siitä, että hoidot lopetetaan omasta tahdosta. Sisimmän ääntä on hyvä kuunnella tässä asiassa.

Lihavoitu kohta tarkoittaa: " Mitä sillä on väliä? He jäävät tänne, en minä.."

Tuumin asiaa lähinnä ennakkoon, eli jos ihminen saa kuulla diagnoosin, joka kertoo että hänen persoonallisuutensa tulee mitä suurimmalla <85% todennäköisyydellä muuttumaan, niin mitä tehdä? Jos rakkaat oudot viitsitte tuulettaa ajatuksiani ennenkuin kohtaan väistämättömän (ystäväni) sairaalassa niin kertoilkaa mielipiteitänne.

Itselläni on aina sängyn alla purkki kiteistä kaliumhappoa pahan päivän varalle, joten en edes etsi lupaa omalle itsemurhalle, mutta tuumikaa mitä moisen uutisen kuuleminen vaikuttaisi teissä.

Jos kuulisit että on hyvin todennäköistä että persoonallisuutesi muuttuu täysin päinvastaiseksi kahden vuoden sisällä niin mitä tekisit? Säästätkö rakkaitasi vai oletko se mitä olet,loppuun asti, vaikka lopussa et enää olisikaan sitä mitä ennen ja ehkä päässäsi tuntisit joka kuukausi tilanteen huononevan?

Huom!

Tämä on kysymys IRL. En etsi syitä tai lupia itselleni, mutta minulla on paha aavistus ja jopa jonkinmoinen käsitys siitä että minulta tullaan kysymään tätä ( oikeutta lopettaa oma elämä) parin kuukauden aikana. En tahdo antaa harkitsematonta vastausta joten -PLZ- tuulettakaa aivojanne ja kertokaa mitä tekisitte jos näin kävisi teille ja miksi?

[rapevainaa]

.
Jaa, ollaan näin pitkällä.

Kun järki on vielä tallella, kannattaa harkita huolella homma loppuun asti. Itsemurhista kait 1/3 onnistuu kuolemaan asti.

Yhdelle tyypille USA:ssa kävi äsken huonosti. Yritti itsemurhaa la laittoi auton seisomaan junanradan tasoristeykselle.  Rytäkässä kandidaatti jäi henkiin ja häntä uhkasi kuolemantuomio liian monen hengen vaarantamisesta. En tiedä miten kävi lopulta.

[Paha setä]

Kyllä se lopulta onnistuu. CA:n entinen potilas istui Pitkänsillan kaiteella, taskut täynnä kiviä, nauttinut tapaavan määrän lääkettä, joi kossupullon ja ampui lopulta itseään päähän. Tosin mielestäni oli ikävää että ase oli .22 -kaliberinen jolla tappaa jotakuinkin rotan muttei mitään isompaa. Ainakaan miestä väkevämpää ellei ole osannut hankkia oikeanlaisia luoteja tai käsitellä tavallisia.

Kysymys kuului: jos tiedän etten vuoden päästä ole enää minä sellaisena kuin ystäväni minut tuntevat, onko oikeuteni/ velvollisuuteni lopettaa oma elämäni?

[S]

Oikeastaan tarkoitin tuolla ympäristön suhtautumisella pikemminkin sitä, että ulkopuoliset ihmiset eivät määräisi toisen elämästä, vaikka olisivat kuinka läheisiä tahansa. Vaan itse olisi oikeutettu viime kädessä päättämään omasta elämästään, kuin myös kuolemastaankin. Ainakin siihen asti kun järki vielä leikkaa, eikä ole vajonnut ns.'vihanneksen' tasolle, jolloin muut tahot mahdollisesti ottavat riutuvan ja kuihtuvan ihmisraunion asian omalle kontolleen.

Välinpitämättömyydellä ja itsekkyydellä ei mielestäni tässä ole juurikaan isoa merkitystä, vaikka ihmisen sosiaaliset pakotteet ohjailevatkin usein yksilön ajatusmaailmaa tiettyyn suuntaan. Omaehtoista ja itsenäistä päätöstä elämänsä jatkumisesta harkittuine ratkaisuineen, pidetään myös liian usein omahyväisenä ja itsekeskeisenä toimintana. Mutta jos elää aina ja joka tilanteessa ainoastaan muiden mieliksi, tai toisten  sanelemien ehtojen mukaan, voi elämä muodostua kestämättömäksi ja ajaa ihmisen joka tapauksessa tuhon partaalle.

En nyt lähtisi tässä tapauksessa yksityiskohtaisesti ruotimaan omia henkilökohtaisia intressejäni ja toimintatapojani tilanteessa, jossa kokisin elämäni luisuvan peruuttamattomaan kuiluun tai sen pohjalle virumaan kuoleman kielissä. Elän muutenkin jo tavallaan kuilun reunalla, tai jonkunlaisella laina-ajalla, joten olen hiukan jäävi kertomaan mitä tekisin tälläisessä elämän käännekohdassa, jossa kokisin kaiken olevan menetetty.

Tilanteiden ja olosuhteiden mukaan toimitaan, ja harkintakykyä käyttäen päätös kypsyisi suuntaan tai toiseen. Ratkaisu on aina kuitenkin mahdollisuuksien ja voimavarojen mukaan itsenäinen, ehkä osittain omavaltainenkin; jonka kulkuun vaikuttavat monet eri käytännön seikat. Ja jälkeenjääneet ympäristön ohella joutuvat tyytymään tähän ratkaisuun, on se päätös sitten millainen hyvänsä.

[Paha setä]

Kiitos S vaikka sanoitkin niin vähän.

Pidän oman nykyisen asenteeni piilossa, vaikka viimeksi se oli erilainen -90  -luvulla. Vastatkaa vain kysymykseen niin Iso Paha Setä on tyytyväinen.

Tietenkään en itsekään suvaitse moista vain hetken mielijohteesta, mutta jos on oikeat ja hyvät perusteet, niin puhutaan ihan eri asiasta.

-Setä-

[S]

Kaiken mokomin! Mielestäni sanoin jo aika paljonkin, ja kerroin jopa omakohtaisesti miten suhtaudun kuolemaan ja sen myötä elämän päättymiseen, tässä olevaisuudessa. Joka sekin on vain eräänlaista luopumista tästä nykyisestä olemuksesta. Ei sen enempää eikä vähempää, sillä elämä kun on kuolemista sen kaikissa eri olomuodoissaan!

[Paha setä]

Näkökannan voi ilmaista myös suoraan Kyllä, ei, tai v****ako sillä on väliä.

[poika]

Kysymys kuului: jos tiedän etten vuoden päästä ole enää minä sellaisena kuin ystäväni minut tuntevat, onko oikeuteni/ velvollisuuteni lopettaa oma elämäni?

Velvollisuutta ei ole koskaan. Kenelläkään. Missään tilanteessa.

Oikeuden voi määrittää vain potilas itse. (Jos siinä määrittämisessä päätyy hiukan avustamaan, syytenimike lienee kuolemantuottamus.)

Kysymyshän on kaikkineen moniulotteisempi mutta en nyt jaksa filosofoida tämän enempää.