Kiusattiiks sua koulussa?

[S]

Niinkuin jo aiemmin totesin; omien kykyjensä hyödyntäminen moniarvoisella tavalla, luo pohjaa niiiden tarkoituksenmukaiselle käyttökelpoisuudelle. Puhuin siis enemmänkin subjektin näkökulmasta, kuin kollektiivisesta vastuunkannosta - jonka vastuullisimpiin toimintoihin kaikista ei edes ole. Eli kaikilla ihmisillä heillä ei ole niihin tarvittavia toimintavalmiuksia, eikä kyvykkyttä auttaa toisia.

Oma henkilökohtainen vapaus tai itsenäisten elämänkuvioiden valinta - eräänlaiseen itsenäiseen vapaamuotoisuuteen pyrkiminen; ei automaattisesti ole pois lähimmäisen huolehtimisesta, tai muustakaan yhteiskuntavastuusta. Jokainen kuitenkin huolehtii viime kädessä ensin itsestään - vasta sitten jos resursseja löytyy, niin kykyjenä tai halujensa mukaan myös ympäristöstään, sekä sitä kautta toisista ihmisistä.

Kyllä kykyjensä & lahjojensa tiedostaminen, sekä niiden esiintuominen on myöskin mitä selvemmin avain omaan parempaan itsetuntemukseen, joka sitten mahdollisuuksien mukaan myös heijastuu rakentavilla tavoilla ympäristöönkin. Kun on sinut itsensä kanssa - niin näitä tervehenkisiä arvoja, tai omaa osaamistaan on mahdollista jakaa lahjoina muillekin. Se sitten poikii parhaimmillaan jotain hedelmällistä yhteihyvää; tai sitten ei, riippuen kulloisistakin olosuhteista, sekä muista asioihin liittyvistä vuorovaikutteisista tilanteista.  

Osallistuvaa yhteiskuntakriittisyyttä ei myöskään pidä sekoittaa varsinaiseen kapinointiin. Kun yksilö valistuneena tiedostaa oman paikkansa yhteisössä, hänellä on oikeus tätä taustaa vasten myös kyseenlaistaa vallitsevat käytännöt, varsinkin jos niissä esiintyy epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, toisten syrjimistä, tai suoranaista ihmisarvon alentamista. Itsetunnoltaan vahvat persoonat eivät siltikään juurikaan polje muita alleen - vaan ovat oikeudenmukaisia, tuovat itseään nöyristelemättä esiin.

- Lahjakkuus tai nerouskaan ei ole läheskään aina mitään tuota edellä mainittua hourupäisyyttä, jossa yritetään päteä epäterveillä tavoilla. Toki täytyy myöntää, että jotkut vähemmän kehittyneet itsetunnoltaan horjuvat persoonat kyllä vertailevat itseään koko ajan muihin. Mutta tämä on se ikiaikainen mystifioitu ahdasmielinen stereotypia, joka ei todellakaan päde kaikkien kohdalla.

- Tasapainoisemmmat yksilöt ovat yllättävänkin tietoisia omista kyvyistään; eivätkä tosiaankaan häpeile tai vähättele niitä, tai niiden rohkeaa esiintuomista. Tälläinen vähemmän vaatimaton ajattelutapa ei vain tunnetusti istu peruskateelliseen muita kyräilevään kulttuuri-ilmapiiriin, joka on tietysti omassakin katsannossani sääli sinänsä!

[Canardian]

Niinkuin jo aiemmin totesin; omien kykyjensä hyödyntäminen moniarvoisella tavalla, luo pohjaa niiiden tarkoituksenmukaiselle käyttökelpoisuudelle. Puhuin siis enemmänkin subjektin näkökulmasta, kuin kollektiivisesta vastuunkannosta - jonka vastuullisimpiin toimintoihin kaikista ei edes ole. Eli kaikilla ihmisillä heillä ei ole niihin tarvittavia toimintavalmiuksia, eikä kyvykkyttä auttaa toisia.

Tarkoituksenmukaisuus ja käyttökelpoisuus on subjektiivista, eikä aina edes toivottua. Toisen auttaminenkin on subjektiivista, vaikka kollektiivisessa mielessä usein toivottua.

Oma henkilökohtainen vapaus tai itsenäisten elämänkuvioiden valinta - eräänlaiseen itsenäiseen vapaamuotoisuuteen pyrkiminen; ei automaattisesti ole pois lähimmäisen huolehtimisesta, tai muustakaan yhteiskuntavastuusta. Jokainen kuitenkin huolehtii viime kädessä ensin itsestään - vasta sitten jos resursseja löytyy, niin kykyjenä tai halujensa mukaan myös ympäristöstään, sekä sitä kautta toisista ihmisistä.

Yhteiskunta ei välttämättä ole hyvä asia, joten kaikki siihen liittyvät paradigmit voidaan kumota samalla teoreemilla. Siitä hyvin hyvin harvoin voidaan kiistellä että jokainen huolehtii ensi sijassa itsestään, jopa lentokoneissa kehotetaan tekemään niin, koska jos huolehtii ensin lapsesta, sitten kuolee itse ja ei voi enää huolehtia muista lapsista. Joten itsenstänsä huolehtiminen on paljon tehokkaampaa muista huolehtimista kuin lyhytkatseinen muista huolehtiminen.

Kyllä kykyjenä & lahjojensa tiedostaminen, sekä niiden esiintuominen on myöskin mitä selvemmin avain omaan parempaan itsetuntemukseen, joka sitten mahdollisuuksien mukaan myös heijastuu rakentavilla tavoilla ympäristöönkin. Kun on sinut itsensä kanssa - niin näitä tervehenkisiä arvoja, tai omaa osaamistaan on mahdollista jakaa lahjoina muillekin. Se sitten poikii parhaimmillaan jotain hedelmällistä yhteihyvää; tai sitten ei, riippuen kulloisistakin olosuhteista, sekä muista asioihin liittyvistä vuorovaikutteisista tilanteista.

Harvat lapset pääsevat nauttimaan ja antamaan nautintoa muille lahjoistaan, sillä useimmat vanhemmat ovat täysin epäkelpoisia lapsien kasvatukseen ja ajavat vain omia ideologioitaan, eivätkä ymmärrä toteuttaa sitä mihin lapsi on tarkoitettu.

Osallistuvaa yhteiskuntakriittisyyttä ei myöskään pidä sekoittaa varsinaiseen kapinointiin. Kun yksilö valistuneena tiedostaa oman paikkansa yhteisössä, hänellä on oikeus tätä taustaa vasten myös kyseenlaistaa vallitsevat käytännöt, varsinkin jos niissä esiintyy epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, toisten syrjimistä, tai suoranaista ihmisarvon alentamista. Itsetunnoltaan vahvat persoonat eivät siltikään juurikaan polje muita alleen - vaan ovat oikeudenmukaisia, tuovat itseään nöyristelemättä esiin.

Ei todellakaan, kuten kirjoitin jo aikaisemmin rasismi ketjussa, niin se että ihmisiä ei olisi ollenkaan, ei olisi välttämättä yhtään huonompi asia kuin nyt.

- Lahjakkuus tai nerouskaan ei ole läheskään aina mitään tuota edellä mainittua hourupäisyyttä, jossa yritetään päteä epäterveillä tavoilla. Toki täytyy myöntää, että jotkut vähemmän kehittyneet itsetunnoltaan horjuvat persoonat kyllä vertailevat itseään koko ajan muihin. Mutta tämä on se ikiaikainen mystifioitu ahdasmielinen stereotypia, joka ei todellakaan päde kaikkien kohdalla.

Ihmiset helposti vertaavat itseänsä muihin, ja jopa sitten pitävät itseänsä huonompana tai parempana kuin muut. Sillä ei loppuen lopuksi ole mitään merkitystä, sillä aina on joku joka on parempi jossain asiassa, mutta ei välttämättä parempi kaikessa muussa mitä teet.

- Tasapainoisemmmat yksilöt ovat yllättävänkin tietoisia omista kyvyistään; eivätkä tosiaankaan häpeile tai vähättele niitä, tai niiden rohkeaa esiintuomista. Tälläinen vähemmän vaatimaton ajattelutapa ei vain tunnetusti istu peruskateelliseen muita kyräilevään kulttuuri-ilmapiiriin, joka on tietysti omassakin katsannossani sääli sinänsä!

Minusta tasapainoisimmat ihmiset ovat niitä, jotka eivät tylsisty mistään, ja rakastavat kaikkia ja kaikkea, ja joka pikkuisinta asiaa elämässä. He osaavat jopa nauttia täydellisestä pimeydestä ja/tai hiljaisuudesta. Aina kun joku ihminen on negatiivinen jotain asiaa kohtaa, se pilaa hänet täysin.

[S]

Erilaiset intressit, joko yksilön omat tai yhteisön yhteiset motiivit määrittelevät mikä on milloinkin kenellekin tarkoituksenmukaista, tai hyödyllistä. Yhteiskunnan määrittelemät ahtaay normit eivät tosiaankaan aina ole kaikille käyttökelpoisia; joten jokaisella on mahdollisuus soveltaa niitä parhaaksi katsomallaan tavalla, tai ainakin niin miten ne itselle parhaiten sopivat.

- Mitä sitten tulee tuohon lapsien motivoimiseen & kannustukseen, niin siinäkin on eroavaisuuksia eri kasvattajien kesken. Ihanteellista tietysti olisi, että vanhempi antaisi omalla esimerkillään tai toimillaan lapselleen vapauden toteuttaa elämässään omia pyrkimyksiään - eikä niin että vanhemmat sanelevat valintojen suunnan. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole.

- Oma-aloitteisuus kehittyy vain antamalla jokaiselle valmiudet kehittyä omaksi persoonakseen. Pakottaminen tai uhkaileminen ei ole terveen elämänhallinnan paras kasvualusta. Yksilön on kaikesta huolimatta itse otettava vastuu elämästään, eikä sitä voi lopultakaan sysätä muiden harteille.

- Jos vanhemmat ajattelevat kaikessa vain omaa parastaan, tai yrittävät päteä menetetyn lapsuutensa pettymyksillä, siirtämällä niitä jälkikasvunsa taakaksi - niin silloin ei myöskään olla yksilön omien toiveiden toteutumisessa terveellä pohjalla.

- Tämä jos mikä aiheuttaa riittämättömyyden tunteita, sekä saa aikaan pahimmillaan myös yksilön henkisen kasvun kieroutumisen. Kohtuuton vertailu, tai sairaalloinen kilpailuhenkisyys voi myös tappaa orastavan luovuuden, sekä sen eteenpäinvievän sisäisen motivaation, ainakin niillä yksilöillä joilla ei ole yhteisöllistä pätemisentarvetta luonteenominaisuutenaan.

- Omassa katsannossani tasapainoinen ihminen on ennen kaikkea myöskin rehellinen itselleen sekä muillekin. Hän ei vähästä hätkähdä kaaoksenkaan keskellä. Hänelle mielen tasapaino, sekä elämänhallinta on pääosin ns. kohdallaan. Mikään tai kukaan ei saa häntä horjumaan päätöksissään - tai muissa elämäänsä kuuluvissa ratkaisuissa, joista hän on päättänyt pitää tiukasti kiinni. Tälläinen periksiantamaton ihmistyyppi on kieltämättä perin harvinaislaatuinen tapaus, mutta ei kuitenkaan mikään mahdottomuus?!

[Canardian]

Onks sun pakko kirjoittaa aina noin hirveen pitkiä romaaneja? On vaikea vastata niihin. On paljon mukavampaa sanoa lyhyitä lauseita ja interaktioida nestemäisemmin. Niinkuin liikennekin pitäisi sujua.

Mut joo voinhan mä silti tehdä hybridiratkaisun ja vastata kerralla vain yhteen lauseeseen

Vastaampa viimeiseen, koska se on mielenkiintoinen minulle:
Tasapainoinen ihminen tosiaan on rehellinen, jopa ylirehellinen, koska hänellä on varaa olla rehellinen eikä pelätä mitään. Hän voi avoimesti sanoa mitä tahansa, missä tahansa, vaikka toki noudattaa tahtia Toisaalta hän tietoisesti joskus päättää olla noudattamatta tahtia koska haluaa opettaa jotain sillä.
Hän ei salaa asoita sillä silmällä että voisi laittaa ne rahaksi joskus. Ei, vaan hän kertoo kaiken jotta muut voivat hyödyntää hänen keksintöjään.
Hän tietää että rahaa saa paskahommista, eikä hyviä palveluja saa pilata rahalla.

[THL tiedottaa]

Ei tässä nyt muuta voi, kuin lainata tuolta edeltä muutama tokaisu:

.
Minä kiusasin muita ja vedin aika herkästi turpaan toisinajattelevia.

Mutta minkä sitä tälläinen kokopäivä-ajattelija analyyttiselle luonteelleen voi.

Onneks tää netti on vaan virtuaalinen. Olis tullu muutoin turpaan jo monta kertaa ...

[S]

Syy miksi kirjoitan pääasiassa 'pitkiä' viestejä; johtuu siitä että analyyttisiä ajatuksiani ei voi useinkaan kertoa muutamalla sanalla, tai lyhyillä lauseilla. Jos asia vaatii perinpohjaisen selvityksen, niin silloin se sanotaan pitkästi; eikä sitä kirjoittaessa mietitä, että voisiko tätäkin tekstiä nyt joidenkin lukijoiden mieliksi kiteyttää lyhyemmäksi.  

Osittain tämä syväluotaava tyylini on myös itselleni luontuva tehokeino, aikojen saatossa khittynyt ilmaisutapa, jolla koitan saada painoarvoa tekstiini. Jos näitä sepustuksiani eivät sitten jotkut kärsimättömät lukijat jaksa lukea, niin sille ei sitten voi mitään. Olen linjani ajat sitten valinnut, eikä sen tarvitse suinkaan kaikkia miellyttää.

Toiset taas nimenomaan pitävät juuri pitkistä stooreista - sitä kun on niin monenlaisia lukutottumuksia tässäkin suhteessa. Kyllä sitä toisinaan tulee myös lyhyestikin kommentoitua, riippuen ihan aiheesta tai kommentoitavasta asiasta. Itseäni taas monesti häiritsee pitkät sekavat lainaukset - jotka jätän usein omaan arvoonsa, koska ne sotkevat/hidastavat jaarittelullaan itse meneillään olevaa asian käsittelyä.

- Vielä kuitenkin tuohon edellisen viestin viimeisen lainauksen toteamaan että; kyllä sitä netissäkin voi tulla virtuaalisessa mielessä ns. 'turpaan' oikein olan takaa, välillä ihan täysin puskistakin. Sanalliset hyökkäykset voivat joskus satuttaa jopa enemmän kuin fyysinen vastaava. Henkinen väkivalta rivien välissa ilmaistuna voi siis olla usein julmempaakin, kuin fyysinen reaalimaailmassa koettu kähinöinti.

[PusiSusi]

Foorumeilla mua vasta kiusattiin, perkele

[THL tiedottaa]

Höh, etkä muka antanu takas?

[Patu]

Foorumeilla mua vasta kiusattiin, perkele

Miten sait sen loppumaan?
Nimimerkki Asiasta kiinnostunut.

[karpalo]

Olen miettinyt ja muistellut, että kiusattiinko minua koulussa. Ei ainakaan oppilaiden taholta. Suurin osa opettajista tykkäsi kyllä tyylistäni/tyylistämme, joku tosikko oli kyllä joukossa, kun kaverien kanssa puuhasimme väliin omiamme.

Ei mitään vakavaa, joskus saatiin kimpassa jälki-istuntoa. Ymmärrän kyllä, ja huomasinkin, että joku oppilas joskus joutui joidenkin nälvittäväksi syyttä suotta, onneksi ne olivat ohimeneviä juttuja.

Siihen aikaan 1950-60 luvulla ei muistaakseni "koulukiusattu" itse sanana, ollut ollenkaan  lanseerattuna yleiseen käyttöön.