Juulin Ikioma

[Juuli Hukkaskukka]

.
Eiku nyt vaan joulun toivotuksia eetteriin. Tukitaan serverit perkele!

Tuplanikin aivomyrsky ynnä muu ei onneksi tuki mitään.

[Juuli Hukkaskukka]

.










Juulin itsetehdyt.
Edelliset poistettu.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.
.

Valkoinen ruusu on Joulukukka nykyisin.
Kannattaisi muistella
- No, onkos tullut kesä... -
.

[karpalo]

 Bobby Vinton:

Roses are red my love
http://www.youtube.com/watch?v=rFeePRtkK-M

[Juuli Hukkaskukka]

teksti goole

Jouluruusu - Helleborus

Jouluruusu eli helleborus viehättää herkkyydellään ja romanttisuudellaan. Jouluruusu on nostanut suosiotaan joulukukkana,  jo viime vuonna sitä myytiin huimasti odotuksia enemmän. Helleborus on hieman arvokkaampi kukka, mutta vastineeksi se ilahduttaa pitkään ja on helppohoitoinen

Mikä antaa Tuplanikille oikeuden jatkuvaan  halveksintaan.
Juttu päättyy minun osaltani tähän.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


VILLIVARSA

Oli Joulu mennyt.
Kuusi vain seisoi hyljättynä pihassa.
Hangessa vielä neulasiaan, viimeisiä pudotteli.

Talvi oli vihdoinkin tullut.
Mukulakunnan suuresti kaipaama, aikuisten ei niinkään.
Kaiveltiin kaikki uudet ja vanhat talvineuvot ja kapistukset vinneiltä ja alustoista. Kaikki pengottiin.
Ja löydettiin.
Tosin hokemisien, -eks sä nyt muista, -miss on se ja missä se-, tivaamisten jälkeen.
Nytpä alkoi armoton hiihtotreeni,. Juulin  sonjahenie-haave harjoitteluvaiheessa. Niilohalosten mäenlasku. Hikipäässä latua peltosaralla kierrettiin.
Ei syömään olisi joudettu. Niin oli tärkeää tämä.
Ei olleet koulussa vielä kumpainenkaan, ei Pikkuveikka eikä Juuli.
Vaan olivat hyvin tietoisia Koulun lähelle Isojärven jäälle pystytetystä Ihmelaitteesta ,
Villivarsasta.
Asui koulun lähellä Äidin tuttavapariskunta, jonka luokse nyt kahvikuppikesteille Äiti päätti lähteä.
Piristyksekseen.
Mukulat mukaan tietysti, oli samanikäistä seuraa kahvittelutalossa.

Kelkat esiin, maha- ja potkumalliset. Suunnistettiin kahvittelutaloa kohti. Saisivat Pikkuveikka, Juuli leikkiseuraa.  Aina toistensa seurassa olivat. Tappelivat. Joskus hyvinkin kiivaasti takkutukassa kiinni oltiin.
Vaan eipä tullut vierailusta ollenkaan hauska.
Kävi kuitenkin Ihan päinvastoin.

Olivat tämän kahvittelutalon pojat viliskantteja, omapäisiä, kaikuivat vanhempien neuvot melkolailla kuuroille korville.
Juuli  vähän pelkäsikin poikia, Vaan eihän sitä nyt millään tavalla näyttää sopinut.
Aikansa tuvassa leikittiin. Poikien vakioleikki käsitti tukasta kiskomista, painia, toisten tönimistä.
Oli huuto ja ja metakka tuvassa melkoinen.
Tähän lopen kyllästynyt Emäntä tokaisi:
"Nyt meette sinne jäälle, sillä Varsalla pyörimään. Ei tota tappelusta kukkaa kestä. Lähettä ja justii.
Hop, Hop."

Ja niin suunnisti jäälle pienien Villi-Ihmisten lauma, Juuli tyttönä vanavedessä. Viimeisenä tietysti. Likkakastia, ei samaan seuraan sopinut.
Isojärven jäälle saavuttiin.
Sielläpä seisoi tämä kummallisuus, Kapistus. Ei ollut Juuli ikinä moista nähnyt.
Oli paalun päässä puinen varsi, pitkä, johon oli sidottu mahakelkka.
Kelkka siten pyöri laajassa kaaressa ympyrää kun varresta poikajoukko eteenpäin työnsi ja pyöritti. Uhri, siis Uhri, eli kelkassa istuja sai melkoiset kyyditykset. Riippui täysin poikien mielihaluista millaisen kyydin Uhrille järjestivät.
Yleensä oli vauhti kamala, keskipakoisvoima kiskoi Uhripoloa ulospäin kelkasta koko ajan. Sitä kovempaa kiskoi, mitä kovempi oli kelkan vauhti.
Nyt kelpasikin äkisti pojille oikein hyvin Juuli seura. Uhriksi valittiin, - yksimielisesti.
Ei auttanut  hangoitttelu. Tuohon karuselliin ei  Juuli ollenkaan mieltynyt.
Kelkkaan oli tyttöpolon istuttava. Ei vastalauseet tehonneet.
Poikalauma pitkään pyöritysvarteen innolla tarttui. Nytpä likalle näytettäisiin, mistä pojat pissii. Tämäkin oli kahvitalon poikien vakiolauseita.
Ja pyöritys alkoi.

Ensin pyörittiin hiljaa, salakavalia silmäyksiä  Juuli-uhriin luotiin, luimisteltiin.
Ajatteli  Juuli  jo hetken jotta mukavaahan tämä pyöriminen oli.
Oikein mukavaa.
Kivojahan olivat pojat, näin likkakastiin kuuluvaakin pyörittivät.
Vaan ei ajatellut  kauan.
Huomaamatta kiihtyi vauhti, - kiihtyi, kiihtyi.
Juulia alkoi pelottaa tosissaan.
Kelkan vauhti vain kiihtyi, rannan kuuset vain silmissä vilisivät. Alkoi huimata, päässä pyöri, tuntui oudolta vatsassa. Sattui.
Kuuli  Juuli kuin unessa poikien röhönaurun.
" NyT saa likka kyytiä, annetaas vielä kovempaa. "
Vielä koveni vauhti.
Silloin Se tapahtui.
Petti kelkan kiinnitys.
Juuli  sinkoutui kuin ohjus kovalle jäälle monien metrien päähän.
Hirveä oli lento.
Juuli   pyörtyi.
Nyt katkesi poikien nauru kuin seinään.
Tajuton pikkutyttö  makasi jäällä.
Pojat nyt itku kurkussa ringissä ympärillä.  Ei osanneet alkuun mitään Pojat tehdä. Seisoivat suu ammollaan. Sai joku viimein vaivoin esitettyä, täytyy  Juuli tuosta makaamasta Tupaan, lämpimään, viedä. Kelkalla oli  vedettävä.
Nyt alkoi vuorostaan poikia pelottaa. Oli nimenomaan kielletty liian kovaa pyörittämästä, saattaa kelkkassaistujalta taju lähteä yhteen suuntaan pyörimisestä. Nyt oli niin käynyt.
Vaan ei auttanut, oli tupaan lähdettävä. Selkäsaunaa se pojille tiesi.
Yhä tajuton Juuli  kelkkaan ja kiskomaan.
Rankka oli matka nyyhkyttävillä pojilla. Pelko nyt siellä pissantulopaikan ympärilla, ihan lähellä, puristeli.
Pihaaan saavuttiin.
Vaan nytpä virkosi Juuli.
Hyvinkin virkeä oli.
Eikä mikä tahansa Juuli.  Oli  kiukkuinen kuin ampiainen.
Kiukusta kirkui.



Ampaisi lähimmän takkutukan kimppuun. Potki, löi, repi tukasta ja kiljui. Veteli, nykykielellä sanottuna, lähinnä töllistelevää poikaa kuonoon.
Kirkui kirkumistaan. Mitä ikinä kurkusta ääntä lähti.
Ja  sitä lähti.
Metakan hälyttämänä tietenkin vanhemmat tuvasta kiiruulla pihamaalle.
" Mitä sinä, hävytön likka, mitä sinä meidän poikaa tukasta revit ? Irti just näpit. Jo on huonon kasvatuksen saanut tuo kuriton kakara. Just irti, kuuletkos, vai pitääkös mun..."
Juuli huusi ja kirkui selityksen. Jäällä tapahtuneen. Itki.
Nyt muuttui ääni kellossa.
Pojat salama saunalle. Alkoi kuulua melkoinen itku ja parku hetken kuluttua saunan suunnalta. Ihan kuin olisivat pojat nyt vuorostaan kovilla olleet. Taisi vierailla Herra Koivuniemi siellä lähellä pissapaikkaa. Ainakin parkuna oli melkoinen.
" Ei me enää , ei...."
Hetken, aika pitkänkin, kuluttua avautui saunan ovi.
Sieltä hiippaili ulos kolme, nyt kovin hiljaista poikaa.
Maahan katseltiin. Pysähdyttiin Juulin eteen.
" Annaks sä Anteeks, annaks.  Me ei aateltu. Annaks sä . Oo kiltti."
Nöyriä kovin oltiin nyt.

Ja antoihan Juuli.  Hyvinkin antoi.
Ei ollut  huonosti kasvatettu.
Hetken päästä jatkuivat talviset leikit. Erolla, ettei enää tukkaa juurineen keneltäkään yritettykään kiskoa.
Vaan Isojärven jäälle ei kukaan vilkuillut. Ei silmäystäkään. Ei edes salaa.
Oli Villivarsan kohtalo kova. Saunaa sillä lämmitettiin.
Eikä rakenneltu seuraavana eikä seuraavinakaan talvina enää minkäänmoista Villivarsaa jäälle.
Oli saatu kova oppi, ihan kantapään kautta.
Loppu oli Varsan, villin, juoksut.
Hyvä niin.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


KYNTTILÄNJALKA

Joulunodotuksessa kärvisteli Mukulakunta.
Kylmät väreet selkäpiissä yritettiin muistella vuoden mittaan sattuneita tottelemattomuuksia. Vilppejä.
Ja niitä riitti. Mitä nyt itsekullakin. Vaan montaa eri sorttia niitä oli.
Pukkia pelonsekaisella kunnioituksella odoteltiin.
Ei nähty tonttuja, noita punanuttuja, joita Aikaiset väittivät runsain mitoin nurkissa hipsivän. Jopa niin runsaasti jotta hämärissä niihin kompastumaan tuppasi.
Ainut punanutun nähnyt oli hiljainen merirosvo, naapurin Taneli.
Joka joenjäällä näkemisistään viikon arestin hankki. Luvattomasta avannon kairaamisesta. Tanelin kertomukseen mukulat kovin epäillen suhtautuivat. Kun ei kukaan koskaan eikä missään punanuttua tavannut. Öisinkin noustiin ikkunasta tiiraamaan, kiinnijäämisen uhallakin, joska vilahtaisi edes punainen hiippalakki.
Vaan ei kun ei.
Vaan nousi kapinaan Äiti.
Ihan eri syistä kuin punanutut.



Oli saatu perinnöksi joltain kaukaiselta sukulaiselta, jonka sukulaisuussuhdetta ei Äiti ei Isäkään enää oikein muistanut, vanha kynttilänjalka. Äidin sanassa kammotus, hirviö.
Isä ei asiasta piitannut, totesi vain kauniinpiakin näneensä. Ei olllut ollenkaan väliksi vaikkei joulupöytää koristaisikaan.
Oli kuitenkin mutkia matkassa. Enosedän, kaukaisen, sisko, täti oli Joulupäivänä tulossa rakasta sukulaispoikaa, Isää, katsastamaan. Tämä täti varmalla muistaisi kynttilänjalan. Vaikkei Isää ehkä, parinkymmenen vuoden takaa tunnistaisikaan.
Oli siis pieni pakko kynttelikköä Äidin hetki kahvipöydässä sietää.
Syvä oli Äidin inha.

"Minä en sitä romiskoa hetkeäkään leipomuksieni seurassa katsele "
Kuului Äidin vastaanväitöksiä sietämätön, jyrkkä toteamus.
Isän mielipiteen mukaan kyttelikön paikka oli ehdottomasti kahvipöytä. Kun nyt rakas tätikin saapuisi.  Varmalla tunnistaisi jalan, kovin ilahtuisi Tätikulta.
Mukulat kahakanpoikasta mielenkiinnolla seurasivat. Oli näille kynttelikkö yksi ja sama Pääasia jotta kaakkua piisasi.
Sekä Tädin tuliaiset.



Koitti Ilta.
Väittely senkun kiihtyi. Ei antanut kumpikaan osapuoli periksi.
Äkkiä nousi Äiti, kamaria kohti vauhdilla suunnisti.
Vaikeni Pikkuveikka, vaikeni Juuli. Sulki suunsa Isä.
Kuului kamarin kaapin ovi avautuvan. Kolinaa kuului suurta ja pientä.
Äidin manailua hiivatin kynttilänjalasta seurasi särkyvän, räsähtelevän kapistuksen ääni.
Kuulosti kuinka hyppelisi Äiti tasajalkaa kammarin permannnolla.
Isä viivana kamariin, Äidin ääni päällimmäisenä kaikui .
" Nyt siitä päästiin. Minä sen selväksi tein. Ei tarvitse enää ikinä sitä romiskoa kakkuvatien kanssa samaan aikaan kahvipöydässä katsella. Saa tulla vaikka puoli sukua, ehjäksi sitä ei enää kukaan saa. Ohi on piina. "

Juuli  kera Pikkuveikan kamariin toteamaan tapahtunutta.
Oli  Äiti tallonut, pomppinut kynttelikön romukasaksi. Ei erottanut alkuperää vaikka kuinka tarkasti tiirasi.
Oli Isä viisaasti vaiti.
Eikä kaivannut Tätikään kynttelikköä. Ei huomannut mitään puuttuvan.
Eikä sitä suinkaan talonväki puheeksi ottanut. Mukulakuntaa oli ankarasti kielletty hiiskahtamasta sanaakaan kyttelikköstä. Seuraukset olivat tiedossa, joten hiljaisuuden vallassa kakku,  piparit suuhun tiensä löysivät.

Ei kaivannut kukaan eikä koskaan kynttelikköä.
Hyvin tultiin ilman sitäkin toimeen.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


Joulun sanomaa luonto julistaa.
Taivas tummenee.
On lumi valkea.
Huokaa lumisena pihapihlaja.
Syttyy tähti kirkas
Kuun Tyttäret soittaa säveltään.
Linnunrata  hohtaa
pilviverhoon kuu piiloutuu.

Hiljaa sydämeen rauha laskeutuu.


On Jouluyö.


Juuli  - 12
.
.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


JUHLA MESTARIN

Tyyntyy  tuiskut, viimat talven.
Syttyy tähti, on aatto Joulun.
Puut,  pensaat valkopuvussaan
metsän eläimet
ryhtyy Joulua nyt juhlimaan.
Tähti yksinäinen tuikkeellaan
saa lumipuvun kimaltelemaan.

Ihmiskunta rauhaa julistaa
kautta koko maailman.
Käy syntymää Pojan pienoisen
nyt muistamaan.
Kaikk hiljenee työ arkinen.
Juhla kesken talven pakkasten
vie mielen luokse Luojan,
Isän Taivaisen.

Enkelitkin Taivaan juhlaa julistaa
soi riemuin harppu, kitarat.
Maan kansa kirkkoon kiiruhtaa
Luojaansa nyt kiittämään.
Soi virret kauniit Luojan salissa.
On  Juhlamieli ihmiskunnalla.

On Juhla syntymän
Suuren Mestarin.

Juuli -12
.
.

[Juuli Hukkaskukka]

.


Tämä on Planeetta Chanores
Me olemme Olostumattomat.
Me emme ole mitään.

Planeetta Chanores on kaiken olostumisen ikiainen alkuasema.
Me emme ole olemassa.  Vain mielemme  hahmostuu utuna  olostumisen ikiaikaisessa odotuksessa.
Olemme aina sekä emme ole olemassa.
Meillä ei ole tietoa esiajoista, ikiajoista, miten alku syntyi, kehiystyi.
On esitetty teorema, kehiytymä, jonka mukaan olisimme toisesta ajasta, kokonaan toisesta galaksista tänne outojen, vieraiden olostusmuotojen siirtymät. Varaosat, varastot.
Niin me käytännössä olemme. Meillä on valtavat maanalaiset laboratoriot joissa kehiystetään varaosia olostumisen muodossa muilla paleetoilla olostuville. Osa meistä on täysin varaosista koestettu, koneita. Nämä eivät koskaan olostu olevana.
Meidän tehtävämme on korvata viallinen olostuminen. Tämän lisäksi olostumme ajoittain uutena yksilönä määrätyllä planeetalla galaksissamme.
Olemme jatkumo.

Meillä ei ole tunteita.
Ne ilmaantuvat vasta olostuessamme. Kuka ne määrittää, kuka valvoo olostumisistamme on hämäryytenä mielessämme. Meille on jäänyt muistiosioon mielle
suuresta Ikiajan kokoamasta utuhahmosta,  suuresta Johtajasta.  Emme pysty hahmostamaan, olostamaan miellettä.
Me olemme ja emme ole.
Koskaan me emme kuole. Meille on mahdollista vain olostuminen uutena olostusmuotona.
Toisena vaihtoehtona on viallisen olostumisen uudennus.
Me odotamme maan syvänteissä suuren, tuntemattoman Johtajan paluuta. Sen tuntemattoman galaksin uudentumista josta me olemme alkuisin.
Hahmoontumista.

Kuinka kauan me saamme odottaa on merkityksetöntä.
Meillä on, teidän sanamuodossanne, aikaa.
Aika määriteltynä suureena on meille tuntematon mielle.
Kuitenkin Ikiajan dataniaan on ajastettu olostumisaikamme joskus ilmeentyvän.
Silloin me kaikki olostumme.
Yhtäaikaa.
Emme tiedä millaisiksi me olostumme.
Olostummeko teidän määreenne mikaan pahoiksi vai hyviksi.
Neutreiksi.

Me odotamme.
Me kohtaamme vielä.



DDyycccgqo
Mestari xxxiiiooob

Planeetta Chanores
.